Marraskuu juoksi ohi edustajiston kokousten, SYL:n liittokokouksen ja muiden arjen kiireiden pyörteissä. Blogin jäi siis siltä kuukaudelta päivittämättä, pahoittelen. Tällä hetkellä käynnissä on jo tämän vuoden testamentointi, jotta uudet hallituksen jäsenet pääsevät nohevasti jatkamaan meidän siirtyvien työtä. Samaan aikaan pistän omalta osaltani pakettiin vuoden viimeisiä hommia koulutuspolitiikan, kansainvälisten asioiden ja Universitaksen parissa.
Koulutuspolitiikassa tekeillä on vielä yksi tälle vuodelle päätetty toimintasuunnitelmaprojekti: esitys opiskelijaystävällisistä keinoista sujuvoittaa opintoja. Pamfletin muotoon puettu esitys sisältää neuvoja opettajille, ohjaajille, dekaaneille, proffille ja tietenkin myös ainejärjestöjen kopoille ja hallinnon opiskelijaedustajille. Valmis paketti esitellään sitten ensi vuoden kopovaliokunnassa.
Kansainvälisten asioiden sektorilla on myös vielä yksi tärkeä tehtävä tälle vuodelle. Suomen kielen opintoja ei taaskaan ole luvassa keväällä saapuville vaihto-opiskelijoille, koska tiedekunnat eivät ole sopineet maksusitoumuksista kieli- ja viestintäkoulutuksen kanssa. Aiomme siis lähestyä tiedekuntien dekaaneita kirjeitse, jotta heiltä vielä löytyisi järkeä panostaa yliopistomme maineeseen ja vaihtareiden opiskelukokemukseen. Suomen kielen opiskelijan näkökulmasta tilanne on aivan käsittämätön.
Luvassa on myös vielä muutama Universitas-tapaaminen. Universitas-rahoituksen 30 000:ta euroa ei aivan saatu jaettua tänä vuonna mutta ensi vuonna onkin sitten suurempi potti ainejärjestöjen haettavana. Hyviä projekteja on kuitenkin tulossa jo keväällä ja lisää on suunnitteilla. Toivon, että ainejärjestöt ovat yhteydessä ohjausryhmään jo aikaisin. OYY:n Universitas-tiimi auttaa mielellään suunnittelussa jo ennen valmista hakemusta.
tiistai 10. joulukuuta 2013
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Koulutusviennin kyseenalaiset arvot
Kuumin peruna suomalaisessa koulutuskeskustelussa on koulutusvienti. Koulutusviennillä tarkoitetaan muun muassa koulutuksen, tutkimuksen ja asiantuntijapalvelujen myymistä Suomen rajojen ulkopuolelle. Koulutusvienti tähtää liiketaloudelliseen toimintaan, jossa tuotteesta saatavat tulot kattavat kulut ja jättävät vähän käteenkin.
Suuri joukko suomalaisia vaatii, että Suomi ja suomalaiset korkeakoulut alkavat kääriä rahat kansainvälisesti hyvästä maineestaan. Erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriö on ottanut koulutusviennin missiokseen. Vaikka koulutusvientiä harjoitetaan Suomessa jo nyt, pääasiassa toiminta on vielä pientä ja kasvun varaa olisi.
OYY:n järjestämässä koulutusvientiseminaarissa 11.10. pohdittiin koulutusviennin uhkia ja mahdollisuuksia. Ilmassa väreili yleinen konsensus siitä, että koulutusviennillä voisi olla annettavaa Oulun yliopistolle ja suomalaisen korkeakoulutuksen kehittymiselle. Esimerkiksi yliopisto-opettaja Vesa-Matti Sarenius kertoi, että kasvatustieteiden tiedekunnan Armenia-hankkeesta on saatu hyviä kokemuksia. Oulun yliopiston alakohtaisella asiantuntemuksella ja huippututkimuksella voisi olla enemmänkin kysyntää.
Viennin riemujuhlaa kannatti erityisesti tuotantotalouden osastonjohtaja Pekka Kess, joka vannoi tutkintokaupan eli maksullisen koulutuksen nimeen. Kun keskustelun aikana pohdittiin, millä periaatteella koulutusvientiä pitäisi tehdä, Kess nimesi kolme tärkeintä: raha, raha ja raha.
Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin! Kessin esittämät näkemykset kuvastivat hyvin sitä valitettavaa suuntaa, johon kansainvälistymiskeskustelu ja koulutuspoliittisten päätösten arvopohja on liikkumassa.
Vaarallisen moni suhtautuu koulutusvientiin kritiikittömän tunnustuksellisesti, vaikka sen todelliset edellytykset, mahdollisuudet ja tavoitteet ovat epäselvät. Kuten lehtori Gordon Roberts osuvasti veisteli OYY:n seminaarissa, liian moni hokee mantraa: ”Minä uskon koulutusvientiin.” Saman ovat huomanneet Jarmo Kallunki Suomen ylioppilaskuntien liitosta ja Pauliina Savola Suomen ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien liitosta. Tuoreessa kirjoituksessaan he toteavat, että koulutusvienti näyttäisi olevan ainakin poliittisessa retoriikassa täysin itseisarvoista ja tavoitteet määrittelemättömiä.
Myös minä olen huolestunut. Pelkään, että euronkuvat silmillä Suomi syöksyy suin päin toimiin, jotka muuttaisivat korkeakoulutuksemme perimmäisiä arvoja. Viime vuosina koulutusta on yhä äänekkäämmin haluttu kaupallistaa. Koulutusvienti on vain yksi osa koko keskustelua, jossa on myös esitetty lukukausimaksuja suomalaisille.
Turhauttavaa on se, että vienti-innokkuus perustuu epärealistisiin olettamuksiin. Monet yliarvioivat koulutusviennin tuottavuuden korkeakouluille ja Suomelle. En usko koulutusviennistä koskaan tulevan huomattavaa rahasampoa suomalaisille korkeakouluille ja Suomelle. Laadukkaan vientitoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen vaativat paljon rahallisia panostuksia ja henkilötyövoimaa. Mistä resurssit revitään heikentämättä korkeakoulujen perustoimintaa? Entä kuka tietää todellista suomalaisen koulutuksen kysyntää?
Koulutusmarkkinoilla on jo kova kilpailu ja aivan toisen luokan toimijoita, kuten Australia ja Iso-Britannia. Suomella on hyvä maine mutta ei juuri muita valtteja ja käytännön edellytyksiä tunkea markkinoille suuret voitot mielessään.
Varsinkin lukukausimaksuihin perustuvan tutkintokaupan potentiaali on yliarvotettu. Suomessa maksujen periminen lisäisi huomattavasti hallinnointikustannuksia, vähentäisi hakijamääriä ja lopulta tärvelisi Suomen parhaimman myyntivaltin ja kilpailuedun: tasa-arvoisen ja maksuttoman koulutuksen. Maksuton koulutuksemme on jo nyt hyväksi kansantaloudellemme. Kansainväliset opiskelijat tuovat Suomeen huomattavia summia rahaa kulutuksellaan, ja tänne työllistyvät kv-opiskelijat rikastuttavat Suomea sekä taloudellisesti että kulttuurisesti. Nämä tuotot tulisi laskea jo olemassa olevan koulutusvientitoiminnan tuottoihin ennen kuin hössötetään lukukausimaksuista.
En missään nimessä ole koulutusvientiä vastaan, mutta kyseenalaistan ne periaatteet, joiden pohjalta vientiin halutaan ryhtyä. Maailmankatsomukseeni ei kuulu se, että korkeakoulutusta koskevia päätöksiä tehdään raha edellä, kun ensisijainen tavoite tulisi olla laadukas akateeminen osaaminen, tieteen kehittäminen ja sivistys. Sikäli myös käsite koulutusvienti on huono, sillä se korostaa toiminnan yksisuuntaisuutta ja ensisijaista pyrkimystä tuottoon. Maailmalla käytetyt käsitteet crossborder education ja transnational education ovat tässä mielessä paljon parempia.
Koulutusvientinä tunnettu toiminta tulisi Suomessa nähdä osana oppilaitosten jatkuvaa kansainvälistä toimintaa. Tähän kuuluvat sekä ”hintalaputon” kansainvälinen yhteistyö ja liikkuvuus että koulutuksen, tutkimuksen ja konsultointipalveluiden myyminen. Myynnillä tuskin koskaan kääritään suuria summia, mutta pieniä, välittömiä tuottoja arvokkaampia ovat epäsuorat voitot. Koulutusviennin avulla voidaan luoda pitkäaikaisia kumppanuussuhteita ja tuoda uutta osaamista ja toimintatapoja Suomeen. Vahvojen verkostojen luominen ja maineen kehittäminen tuottavat varmasti pitkäaikaisinta menestystä korkeakouluille, myös taloudellisesti. Samalla voidaan edistää parempaa koulutusta maailmalla.
Toivottavasti korkeakoulut ja opetus- ja kulttuuriministeriö ottaisivat kumppanuusvetoisen ajattelutavan lähtökohdakseen ja hautaisivat lukukausimaksukeskustelun. Tutkintokaupan sijaan korkeakoulujen pitäisi parantaa tilaus- ja täydennyskoulutustarjontaansa ja kansainvälisten hankkeiden määrää. Samoin olisi lisättävä yhteis- ja kaksoistutkintoihin tähtäävää yhteistyötä riippumatta siitä, periikö kumppaniyliopisto lukukausimaksuja. Lisäksi kansainvälistä osaamista tulisi houkutella Suomeen maksuttomalla koulutuksella.
Lopuksi lähetän onnenpotkuja Oulun yliopiston uudelle koulutusvientityöryhmälle, joka selvittää nykyistä koulutusvientiä yliopistollamme ja pohtii kehittämisen mahdollisuuksia. Toivon, että työskentelyn tuloksena saisimme linjat siitä, mitä koulutusviennillä tavoitellaan, millaista vientiä kannattaa harjoittaa ja millä pelisäännöillä ylipäänsä toimitaan. Ehdotan myös, että koulutusneuvosto päättäisi koulutusvientiprojekteille suunnatusta rahoituksesta, jonka avulla liiketoimintahenkisiä hankkeita voitaisiin tiedekunnissa ponnistaa pystyyn. Lisäksi keskitetty tuki ja koordinaatio esimerkiksi vientituotteiden markkinoinnissa olisivat varmasti välttämättömiä. Tätä kaivataan kipeästi myös koko Suomen tasolla.
Suuri joukko suomalaisia vaatii, että Suomi ja suomalaiset korkeakoulut alkavat kääriä rahat kansainvälisesti hyvästä maineestaan. Erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriö on ottanut koulutusviennin missiokseen. Vaikka koulutusvientiä harjoitetaan Suomessa jo nyt, pääasiassa toiminta on vielä pientä ja kasvun varaa olisi.
OYY:n järjestämässä koulutusvientiseminaarissa 11.10. pohdittiin koulutusviennin uhkia ja mahdollisuuksia. Ilmassa väreili yleinen konsensus siitä, että koulutusviennillä voisi olla annettavaa Oulun yliopistolle ja suomalaisen korkeakoulutuksen kehittymiselle. Esimerkiksi yliopisto-opettaja Vesa-Matti Sarenius kertoi, että kasvatustieteiden tiedekunnan Armenia-hankkeesta on saatu hyviä kokemuksia. Oulun yliopiston alakohtaisella asiantuntemuksella ja huippututkimuksella voisi olla enemmänkin kysyntää.
Viennin riemujuhlaa kannatti erityisesti tuotantotalouden osastonjohtaja Pekka Kess, joka vannoi tutkintokaupan eli maksullisen koulutuksen nimeen. Kun keskustelun aikana pohdittiin, millä periaatteella koulutusvientiä pitäisi tehdä, Kess nimesi kolme tärkeintä: raha, raha ja raha.
Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin! Kessin esittämät näkemykset kuvastivat hyvin sitä valitettavaa suuntaa, johon kansainvälistymiskeskustelu ja koulutuspoliittisten päätösten arvopohja on liikkumassa.
Vaarallisen moni suhtautuu koulutusvientiin kritiikittömän tunnustuksellisesti, vaikka sen todelliset edellytykset, mahdollisuudet ja tavoitteet ovat epäselvät. Kuten lehtori Gordon Roberts osuvasti veisteli OYY:n seminaarissa, liian moni hokee mantraa: ”Minä uskon koulutusvientiin.” Saman ovat huomanneet Jarmo Kallunki Suomen ylioppilaskuntien liitosta ja Pauliina Savola Suomen ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien liitosta. Tuoreessa kirjoituksessaan he toteavat, että koulutusvienti näyttäisi olevan ainakin poliittisessa retoriikassa täysin itseisarvoista ja tavoitteet määrittelemättömiä.
Myös minä olen huolestunut. Pelkään, että euronkuvat silmillä Suomi syöksyy suin päin toimiin, jotka muuttaisivat korkeakoulutuksemme perimmäisiä arvoja. Viime vuosina koulutusta on yhä äänekkäämmin haluttu kaupallistaa. Koulutusvienti on vain yksi osa koko keskustelua, jossa on myös esitetty lukukausimaksuja suomalaisille.
Turhauttavaa on se, että vienti-innokkuus perustuu epärealistisiin olettamuksiin. Monet yliarvioivat koulutusviennin tuottavuuden korkeakouluille ja Suomelle. En usko koulutusviennistä koskaan tulevan huomattavaa rahasampoa suomalaisille korkeakouluille ja Suomelle. Laadukkaan vientitoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen vaativat paljon rahallisia panostuksia ja henkilötyövoimaa. Mistä resurssit revitään heikentämättä korkeakoulujen perustoimintaa? Entä kuka tietää todellista suomalaisen koulutuksen kysyntää?
Koulutusmarkkinoilla on jo kova kilpailu ja aivan toisen luokan toimijoita, kuten Australia ja Iso-Britannia. Suomella on hyvä maine mutta ei juuri muita valtteja ja käytännön edellytyksiä tunkea markkinoille suuret voitot mielessään.
Varsinkin lukukausimaksuihin perustuvan tutkintokaupan potentiaali on yliarvotettu. Suomessa maksujen periminen lisäisi huomattavasti hallinnointikustannuksia, vähentäisi hakijamääriä ja lopulta tärvelisi Suomen parhaimman myyntivaltin ja kilpailuedun: tasa-arvoisen ja maksuttoman koulutuksen. Maksuton koulutuksemme on jo nyt hyväksi kansantaloudellemme. Kansainväliset opiskelijat tuovat Suomeen huomattavia summia rahaa kulutuksellaan, ja tänne työllistyvät kv-opiskelijat rikastuttavat Suomea sekä taloudellisesti että kulttuurisesti. Nämä tuotot tulisi laskea jo olemassa olevan koulutusvientitoiminnan tuottoihin ennen kuin hössötetään lukukausimaksuista.
En missään nimessä ole koulutusvientiä vastaan, mutta kyseenalaistan ne periaatteet, joiden pohjalta vientiin halutaan ryhtyä. Maailmankatsomukseeni ei kuulu se, että korkeakoulutusta koskevia päätöksiä tehdään raha edellä, kun ensisijainen tavoite tulisi olla laadukas akateeminen osaaminen, tieteen kehittäminen ja sivistys. Sikäli myös käsite koulutusvienti on huono, sillä se korostaa toiminnan yksisuuntaisuutta ja ensisijaista pyrkimystä tuottoon. Maailmalla käytetyt käsitteet crossborder education ja transnational education ovat tässä mielessä paljon parempia.
Koulutusvientinä tunnettu toiminta tulisi Suomessa nähdä osana oppilaitosten jatkuvaa kansainvälistä toimintaa. Tähän kuuluvat sekä ”hintalaputon” kansainvälinen yhteistyö ja liikkuvuus että koulutuksen, tutkimuksen ja konsultointipalveluiden myyminen. Myynnillä tuskin koskaan kääritään suuria summia, mutta pieniä, välittömiä tuottoja arvokkaampia ovat epäsuorat voitot. Koulutusviennin avulla voidaan luoda pitkäaikaisia kumppanuussuhteita ja tuoda uutta osaamista ja toimintatapoja Suomeen. Vahvojen verkostojen luominen ja maineen kehittäminen tuottavat varmasti pitkäaikaisinta menestystä korkeakouluille, myös taloudellisesti. Samalla voidaan edistää parempaa koulutusta maailmalla.
Toivottavasti korkeakoulut ja opetus- ja kulttuuriministeriö ottaisivat kumppanuusvetoisen ajattelutavan lähtökohdakseen ja hautaisivat lukukausimaksukeskustelun. Tutkintokaupan sijaan korkeakoulujen pitäisi parantaa tilaus- ja täydennyskoulutustarjontaansa ja kansainvälisten hankkeiden määrää. Samoin olisi lisättävä yhteis- ja kaksoistutkintoihin tähtäävää yhteistyötä riippumatta siitä, periikö kumppaniyliopisto lukukausimaksuja. Lisäksi kansainvälistä osaamista tulisi houkutella Suomeen maksuttomalla koulutuksella.
Lopuksi lähetän onnenpotkuja Oulun yliopiston uudelle koulutusvientityöryhmälle, joka selvittää nykyistä koulutusvientiä yliopistollamme ja pohtii kehittämisen mahdollisuuksia. Toivon, että työskentelyn tuloksena saisimme linjat siitä, mitä koulutusviennillä tavoitellaan, millaista vientiä kannattaa harjoittaa ja millä pelisäännöillä ylipäänsä toimitaan. Ehdotan myös, että koulutusneuvosto päättäisi koulutusvientiprojekteille suunnatusta rahoituksesta, jonka avulla liiketoimintahenkisiä hankkeita voitaisiin tiedekunnissa ponnistaa pystyyn. Lisäksi keskitetty tuki ja koordinaatio esimerkiksi vientituotteiden markkinoinnissa olisivat varmasti välttämättömiä. Tätä kaivataan kipeästi myös koko Suomen tasolla.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Syksy on suurten päätösten aikaa
Heipä hei ja hyvää syksyä! Kevätpuolella meitä hallituslaisia varoiteltiin siitä, että syksy olisi kiireistä, eikä meille lainkaan valehdeltu. Syys- ja lokakuuhun on toden totta kuulunut kovasti tekemistä. Itse olen muun muassa jakanut omenoita Opelle omppu -tempauksessa, valmistellut tenttiakvaarion avautumista, häärännyt Universitas-rahoituksen parissa, käynyt Helsingissä kopojen kokoontumisajoissa ja esitellyt viestintäsihteerimme kanssa opiskelijan näkökulmaa yliopiston tietojärjestelmiin.
Toimistolaisten voimin olemme myös pohtineet näkemyksiämme yliopiston toiminnan ja talouden neuvotteluihin sekä koulutuksen johtosäännön uudistukseen ja lisäksi olemme arvioineet Suomen ylioppilaskuntien liiton toimintasuunnitelmaa ja linjamuutoksia, jotka ovat parhaillaan lausuntokierroksella ylioppilaskunnissa. Kaiken kukkuraksi olemme julkaisseet jo kaksi kannanottoa: ensimmäinen liittyen edellä mainittuun taloussuunnitteluun ja toinen koskien vaihto-opiskelijoiden suomen kielen kurssien puutetta. Tuo jälkimmäinen aihe on vaivannut minua koko vuoden ajan, ja voitteko kuvitella iloani, kun pian kannanoton jälkeen tiedotettiin vaihto-opiskelijoiden Survival Finnish -kurssien alkamisesta! Onnen päivä!
Tämän kaiken pohdinnan, lausumisen ja iloitsemisen sivussa isoja päätöksiä on tehty ylioppilaskunnassa ja yliopistossa. Esimerkiksi OYY:n pääsihteerin haku on avattu, ja yliopiston hallituksen opiskelijajäseneksi on loppuvuodelle valittu Jenni Pitko. Lisäksi tiedekuntiin on valittu uudet dekaanit, jotka ovat päävastuussa tiedekunnan taloussuunnitelmaesityksen tekemisestä. He antavat esityksensä tiedekunnan tavoitteista ja niihin tarvittavista rahasummista 1.11. mennessä ja sitten neuvottelevat asiasta rehtorin kanssa. Koposihteerimme Annakaisa on ollut ihanan aktiivinen asiassa ja tsempannut kaikkia hallinnon opiskelijaedustajia ja ainejärjestöläisiä vaikuttamaan taloussuunnitteluun, jottei rahakurimuksessa tehtäisi opiskelijan edun vastaisia päätöksiä.
Myös me OYY:n hallituksessa olemme myös pohtineet, mitkä asiat kipeimmin vaatisivat rahallisia panostuksia. Suurimmat ongelmakohdat meidän mielestämme ovat riittämätön kielikurssitarjonta, vähäiset kesäopiskelumahdollisuudet, yliopiston hajanaiset tietojärjestelmät ja resurssipula koulutuspalveluissa (sis. ura- ja opinto-ohjauspalvelut, opintopsykologi, opintotukisihteerit ja kansainväliset palvelut). Näihin kaikkiin kannattaa mielestämme panostaa, sillä ne vaikuttavat myös opiskelijoiden opintojen etenemiseen ja siten yliopiston tulokseen!
Seuraavien viikkojen aikana luvassa on edelleen hektistä mutta kivaa työtä. Tulossa syksyn mittaan ovat ainakin tenttiakvaarion avajaiset, OYY:n esitys opiskelijaystävällisistä keinoista sujuvoittaa opintoja, mukavia valiokuntatapaamisia, SYL:n liittokokous, ylioppilaskunnan toimintasuunnitelman ja talousarvion työstämistä ja onneksi muutamia vuosijuhlia, ettei menisi liian vakavasti tämä elämä.
Parhaillaan OYY myös valmistautuu toden teolla tuleviin hallinto- ja edustajistovaaleihin. Hallintovaaleissa valitaan edustajat uusiin tiedekuntahallituksiin. Halukkaat ovat nyt asettuneet ehdolle, ja suuren vaalipäivän (31.10.) jälkeen jännitetään, pääsenkö esimerkiksi minä humanistisen tiedekunnan tiedekuntahallitukseen. Tässä kuussa edustajisto myös päättää, ketkä nimetään opiskelijajäseniksi kaikkein korkeimmille vaikutuspaikoille yliopiston hallitukseen ja kollegioon. Ja jottei jännitys lakkaisi lokakuun loppuun, OYY:n edustajistovaalit seuraavat pian hallintovaalien jälkeen (6.11.), ja niissä sinäkin saat äänestää, ketkä pääsevät käyttämään ylioppilaskunnan suurinta valtaa seuraavan kahden vuoden ajan.
Näillä mennään! Lupaan pian kirjoitella blogiin jotain vähän syvällisempää kuin vain hengästyttävää tilannekatsausta :)
P.S. Kopovaliokunta kokoontuu 15.10. klo 16.15 ylioppilaskunnan toimistolla. Siellä aiheena on opiskelijavaikuttaminen eli se, miten ihan tavallinen opiskelija voi vaikuttaa päätöksentekoon oppiaineessaan, yliopistolla tai jopa koko maassa. Tervetuloa!
Toimistolaisten voimin olemme myös pohtineet näkemyksiämme yliopiston toiminnan ja talouden neuvotteluihin sekä koulutuksen johtosäännön uudistukseen ja lisäksi olemme arvioineet Suomen ylioppilaskuntien liiton toimintasuunnitelmaa ja linjamuutoksia, jotka ovat parhaillaan lausuntokierroksella ylioppilaskunnissa. Kaiken kukkuraksi olemme julkaisseet jo kaksi kannanottoa: ensimmäinen liittyen edellä mainittuun taloussuunnitteluun ja toinen koskien vaihto-opiskelijoiden suomen kielen kurssien puutetta. Tuo jälkimmäinen aihe on vaivannut minua koko vuoden ajan, ja voitteko kuvitella iloani, kun pian kannanoton jälkeen tiedotettiin vaihto-opiskelijoiden Survival Finnish -kurssien alkamisesta! Onnen päivä!
Tämän kaiken pohdinnan, lausumisen ja iloitsemisen sivussa isoja päätöksiä on tehty ylioppilaskunnassa ja yliopistossa. Esimerkiksi OYY:n pääsihteerin haku on avattu, ja yliopiston hallituksen opiskelijajäseneksi on loppuvuodelle valittu Jenni Pitko. Lisäksi tiedekuntiin on valittu uudet dekaanit, jotka ovat päävastuussa tiedekunnan taloussuunnitelmaesityksen tekemisestä. He antavat esityksensä tiedekunnan tavoitteista ja niihin tarvittavista rahasummista 1.11. mennessä ja sitten neuvottelevat asiasta rehtorin kanssa. Koposihteerimme Annakaisa on ollut ihanan aktiivinen asiassa ja tsempannut kaikkia hallinnon opiskelijaedustajia ja ainejärjestöläisiä vaikuttamaan taloussuunnitteluun, jottei rahakurimuksessa tehtäisi opiskelijan edun vastaisia päätöksiä.
Myös me OYY:n hallituksessa olemme myös pohtineet, mitkä asiat kipeimmin vaatisivat rahallisia panostuksia. Suurimmat ongelmakohdat meidän mielestämme ovat riittämätön kielikurssitarjonta, vähäiset kesäopiskelumahdollisuudet, yliopiston hajanaiset tietojärjestelmät ja resurssipula koulutuspalveluissa (sis. ura- ja opinto-ohjauspalvelut, opintopsykologi, opintotukisihteerit ja kansainväliset palvelut). Näihin kaikkiin kannattaa mielestämme panostaa, sillä ne vaikuttavat myös opiskelijoiden opintojen etenemiseen ja siten yliopiston tulokseen!
Seuraavien viikkojen aikana luvassa on edelleen hektistä mutta kivaa työtä. Tulossa syksyn mittaan ovat ainakin tenttiakvaarion avajaiset, OYY:n esitys opiskelijaystävällisistä keinoista sujuvoittaa opintoja, mukavia valiokuntatapaamisia, SYL:n liittokokous, ylioppilaskunnan toimintasuunnitelman ja talousarvion työstämistä ja onneksi muutamia vuosijuhlia, ettei menisi liian vakavasti tämä elämä.
Parhaillaan OYY myös valmistautuu toden teolla tuleviin hallinto- ja edustajistovaaleihin. Hallintovaaleissa valitaan edustajat uusiin tiedekuntahallituksiin. Halukkaat ovat nyt asettuneet ehdolle, ja suuren vaalipäivän (31.10.) jälkeen jännitetään, pääsenkö esimerkiksi minä humanistisen tiedekunnan tiedekuntahallitukseen. Tässä kuussa edustajisto myös päättää, ketkä nimetään opiskelijajäseniksi kaikkein korkeimmille vaikutuspaikoille yliopiston hallitukseen ja kollegioon. Ja jottei jännitys lakkaisi lokakuun loppuun, OYY:n edustajistovaalit seuraavat pian hallintovaalien jälkeen (6.11.), ja niissä sinäkin saat äänestää, ketkä pääsevät käyttämään ylioppilaskunnan suurinta valtaa seuraavan kahden vuoden ajan.
Näillä mennään! Lupaan pian kirjoitella blogiin jotain vähän syvällisempää kuin vain hengästyttävää tilannekatsausta :)
P.S. Kopovaliokunta kokoontuu 15.10. klo 16.15 ylioppilaskunnan toimistolla. Siellä aiheena on opiskelijavaikuttaminen eli se, miten ihan tavallinen opiskelija voi vaikuttaa päätöksentekoon oppiaineessaan, yliopistolla tai jopa koko maassa. Tervetuloa!
perjantai 20. syyskuuta 2013
Unitime puhuttaa taas - syystäkin!
Syyskuussa monen Oulun yliopiston opiskelijan ja työntekijän huulilla on ollut tuttu puheenaihe: Unitime ja lukujärjestyssuunnittelu. Uusi järjestelmä on taas tänä vuonna viivästyttänyt lukujärjestyksiä, tuottanut toimimattomia opetusaikatauluja ja tuskastuttanut opettajia ja muuta henkilökuntaa kiehumispisteeseen saakka.
Tällä viikolla turhautunut kahvipöytäkeskustelu muuttui astetta julkisemmaksi, kun Yle Oulu otti aiheen käsittelyynsä. Lukujärjestysongelmasta kerrottiin radiossa ja lyhyellä uutispätkällä myös netissä (http://yle.fi/uutiset/opiskelijat_ymmallaan_lukujarjestysongelmista/6836443).
Lukujärjestyksestä uutisoiminen oli toimittajalta hyvä avaus. Nettijuttu oli harmillisen suppea, mutta siitäkin huolimatta se levisi monen tietoon yli kahdensadan Facebook-linkityksen välityksellä. Sosiaalisessa mediassa ja yliopiston käytävillä lukuisat opiskelijat ja yliopiston henkilökunnan jäsenet nyökkäilivät uutisen esiinnostamille ongelmille. Mediahuomiota Unitime-ongelmille tuli myös Ylkkärissä, jossa itse esittelin lyhyesti fiaskon vaikutuksia yliopistoon (http://www.ylkkari.fi/content/linjan-takaa-unitime-d-j-vu).
Yliopistoyhteisö on silminnähden kyllästynyt tilanteeseen. Miten siis pitäisi reagoida? Ylkkäri-jutussa esitän, että tilanne vaatii jämäkkää johtamista ja parempia resursseja lukujärjestyssuunnitteluun. On myös selvitettävä, kuinka paljon lopulta maksavat kaikki Unitimen vaatimat työtunnit ja huonojen lukujärjestysten aiheuttamat esteet opintojen edistymisessä. Jotta ratkaisuja voidaan tehdä, täytyy tietää, millä kustannuksella niihin tilasäästöihin oikein pyritään.
Hyvä, että asiasta käydään keskustelua, koska sitä tulehtunut ilmapiiri vaatii. Toivottavasti ongelmien ratkominen jatkuu kuitenkin hyvässä hengessä ja yhteistyössä. Unitimen alkuperäiset tavoitteet ovat hyvät, ja niiden saavuttamiseen täytyy edelleen pyrkiä.
Tällä viikolla turhautunut kahvipöytäkeskustelu muuttui astetta julkisemmaksi, kun Yle Oulu otti aiheen käsittelyynsä. Lukujärjestysongelmasta kerrottiin radiossa ja lyhyellä uutispätkällä myös netissä (http://yle.fi/uutiset/opiskelijat_ymmallaan_lukujarjestysongelmista/6836443).
Lukujärjestyksestä uutisoiminen oli toimittajalta hyvä avaus. Nettijuttu oli harmillisen suppea, mutta siitäkin huolimatta se levisi monen tietoon yli kahdensadan Facebook-linkityksen välityksellä. Sosiaalisessa mediassa ja yliopiston käytävillä lukuisat opiskelijat ja yliopiston henkilökunnan jäsenet nyökkäilivät uutisen esiinnostamille ongelmille. Mediahuomiota Unitime-ongelmille tuli myös Ylkkärissä, jossa itse esittelin lyhyesti fiaskon vaikutuksia yliopistoon (http://www.ylkkari.fi/content/linjan-takaa-unitime-d-j-vu).
Yliopistoyhteisö on silminnähden kyllästynyt tilanteeseen. Miten siis pitäisi reagoida? Ylkkäri-jutussa esitän, että tilanne vaatii jämäkkää johtamista ja parempia resursseja lukujärjestyssuunnitteluun. On myös selvitettävä, kuinka paljon lopulta maksavat kaikki Unitimen vaatimat työtunnit ja huonojen lukujärjestysten aiheuttamat esteet opintojen edistymisessä. Jotta ratkaisuja voidaan tehdä, täytyy tietää, millä kustannuksella niihin tilasäästöihin oikein pyritään.
Hyvä, että asiasta käydään keskustelua, koska sitä tulehtunut ilmapiiri vaatii. Toivottavasti ongelmien ratkominen jatkuu kuitenkin hyvässä hengessä ja yhteistyössä. Unitimen alkuperäiset tavoitteet ovat hyvät, ja niiden saavuttamiseen täytyy edelleen pyrkiä.
torstai 15. elokuuta 2013
Maksuton koulutus on suomalainen luomutuote
Viime viikon lauantaina (10.8.)Kalevan pääkirjoitus esitti rohkaisevan kantansa ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksujen suhteen. Pääkirjoituksen mukaan maksulliselle koulutukselle voisi olla tilausta, josta kannattaisi ottaa kaikki hyöty irti. Teksti pohtii, pitäisikö suomalaisten veronmaksajien todella kustantaa opinnot ulkomaalaisille opiskelijoille. Heitähän ei hyvän tähden voisi pitää suomalaisina veronmaksajina, vaikka Suomessa asuvatkin ja tänne työllistyvätkin.
Ei liene yllättävää, että ylioppilaskuntamme toimistolla tekstin väitteitä ei noin vain sulatettu. Oli ilo nähdä, että Kim Rantala ehti jo alkuviikosta kirjoittaa vastineen, jossa hän esitteli hyvin, miksi ulkomaalaisten opiskelijoiden maksuton koulutus kannattaa. Kimin argumentit tulivat Kalevan mielipidepalstalle tiistaina (13.8.). Samana päivänä mekin lähetimme lehteen vastineen, joka julkaistiin tänään (15.8.). Vastinetta ovat työstäneet kv-kopo-sihteerimme Henni ja minä, ja mukana äänessä on myös hallituksen puheenjohtaja Valle.
Tässä meidän ajatuksiamme aiheesta. Huomatkaa myös terveiset Oulun yliopistolle tekstin lopussa!
”Pääkirjoituksessaan 10.8. Kaleva kannustaa harkitsemaan lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Valitettavasti maksuista esitetty kuva perustuu liian yksioikoisiin olettamuksiin.
Olemme samaa mieltä siitä, että faktat tulee selvittää ennen kuin päätöksiä maksujen suhteen tehdään. Tämä vaatii arvokeskustelun lisäksi kansantaloudellisten vaikutusten arviointia. Faktoja maksuttomuuden hyödyistä ja maksujen haitoista on kuitenkin jo esitetty. Laskelmat osoittavat, että ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutus on sijoitus, ei rahareikä, kuten Kim Rantalakin perustelee (Kaleva 13.8./Lukijalta).
Kansainvälisistä opiskelijoista ei voi takoa helppoa rahaa maksujen avulla. Todellisuudessa maksut karkottavat opiskelijoita ja vaikeuttavat rekrytointia. Eettisesti ja taloudellisesti kestävien valintaperiaatteiden kehittäminen vaatii paljon investointeja. Yliopistot eivät myöskään voi luistaa laatukriteereistään ja hyväksyä ketä tahansa opiskelijaa pelkän rahan perässä. Tärkeintä on houkutella lahjakkaita opiskelijoita maksukyvystä riippumatta.
Maailman korkeakoulutusmarkkinoilla lahjakkaimmat opiskelijat odottavat täyttä apurahaa tai huojennusta. Maksullinen koulutus vaatii stipendijärjestelmän, jonka pyörittäminen maksaa enemmän kuin maksut tuottavat rahaa. Siinä mielessä Suomella on käsissään oikea luomutuote: tasa-arvoon perustuva maksuton koulutus, jonka voi mieltää ainutlaatuiseksi apurahajärjestelmäksi ja joka toimii ilman erillistä hallintoa.
Maksuttomuus ei vielä ole aiheuttanut varsinaista hakijaryntäystä, mutta syy piillee siinä, ettei sitä ole edes yritetty markkinoida. Tämä kertoo enemmän huonosta markkinoinnista kuin itse tuotteesta.
Suomen hyvä peruskoulujärjestelmä on tunnettu, mutta yllättävän harva maailmalla tietää maamme kansainvälisesti huippuluokkaisista korkeakouluista saati opiskelijalle maksuttomasta koulutusjärjestelmästä. On huolestuttavaa, jos tasokasta korkeakoulutustamme ei osata markkinoida lyömättä sille hintalappua.
Emme voi Kalevan tapaan tukea mutu-tuntumaa, jonka mukaan maksut toimisivat täällä, koska ne “näyttävät toimivan” muualla maailmalla. Poliittisia päätöksiä tehdessä tulee harkita tarkkaan maksuttomuuden molemmat puolet ja ottaa huomioon muiden, etenkin pohjoismaiden kokemukset maksujen haitoista sekä niiden johdannaisvaikutukset kansantalouteen, tiedepolitiikkaan ja korkeakoulujen kansainvälistymiseen. Maksut voivat myös heikentää Suomen koulutusbrändiä ja vaikuttaa näin koulutusvientiin.
Ensi vuoden rekrytointia ajatellen lukukausimaksukokeilun jatkaminen on riski niin kauan kuin poliittinen päätös asiasta viipyy. Aalto-yliopisto ilmoitti toistaiseksi keskeyttävänsä kokeilun vuonna 2014-15 aloittavien opiskelijoiden osalta. Kannustamme Oulun yliopistoa seuraamaan Aallon esimerkkiä.”
Ei liene yllättävää, että ylioppilaskuntamme toimistolla tekstin väitteitä ei noin vain sulatettu. Oli ilo nähdä, että Kim Rantala ehti jo alkuviikosta kirjoittaa vastineen, jossa hän esitteli hyvin, miksi ulkomaalaisten opiskelijoiden maksuton koulutus kannattaa. Kimin argumentit tulivat Kalevan mielipidepalstalle tiistaina (13.8.). Samana päivänä mekin lähetimme lehteen vastineen, joka julkaistiin tänään (15.8.). Vastinetta ovat työstäneet kv-kopo-sihteerimme Henni ja minä, ja mukana äänessä on myös hallituksen puheenjohtaja Valle.
Tässä meidän ajatuksiamme aiheesta. Huomatkaa myös terveiset Oulun yliopistolle tekstin lopussa!
”Pääkirjoituksessaan 10.8. Kaleva kannustaa harkitsemaan lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Valitettavasti maksuista esitetty kuva perustuu liian yksioikoisiin olettamuksiin.
Olemme samaa mieltä siitä, että faktat tulee selvittää ennen kuin päätöksiä maksujen suhteen tehdään. Tämä vaatii arvokeskustelun lisäksi kansantaloudellisten vaikutusten arviointia. Faktoja maksuttomuuden hyödyistä ja maksujen haitoista on kuitenkin jo esitetty. Laskelmat osoittavat, että ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutus on sijoitus, ei rahareikä, kuten Kim Rantalakin perustelee (Kaleva 13.8./Lukijalta).
Kansainvälisistä opiskelijoista ei voi takoa helppoa rahaa maksujen avulla. Todellisuudessa maksut karkottavat opiskelijoita ja vaikeuttavat rekrytointia. Eettisesti ja taloudellisesti kestävien valintaperiaatteiden kehittäminen vaatii paljon investointeja. Yliopistot eivät myöskään voi luistaa laatukriteereistään ja hyväksyä ketä tahansa opiskelijaa pelkän rahan perässä. Tärkeintä on houkutella lahjakkaita opiskelijoita maksukyvystä riippumatta.
Maailman korkeakoulutusmarkkinoilla lahjakkaimmat opiskelijat odottavat täyttä apurahaa tai huojennusta. Maksullinen koulutus vaatii stipendijärjestelmän, jonka pyörittäminen maksaa enemmän kuin maksut tuottavat rahaa. Siinä mielessä Suomella on käsissään oikea luomutuote: tasa-arvoon perustuva maksuton koulutus, jonka voi mieltää ainutlaatuiseksi apurahajärjestelmäksi ja joka toimii ilman erillistä hallintoa.
Maksuttomuus ei vielä ole aiheuttanut varsinaista hakijaryntäystä, mutta syy piillee siinä, ettei sitä ole edes yritetty markkinoida. Tämä kertoo enemmän huonosta markkinoinnista kuin itse tuotteesta.
Suomen hyvä peruskoulujärjestelmä on tunnettu, mutta yllättävän harva maailmalla tietää maamme kansainvälisesti huippuluokkaisista korkeakouluista saati opiskelijalle maksuttomasta koulutusjärjestelmästä. On huolestuttavaa, jos tasokasta korkeakoulutustamme ei osata markkinoida lyömättä sille hintalappua.
Emme voi Kalevan tapaan tukea mutu-tuntumaa, jonka mukaan maksut toimisivat täällä, koska ne “näyttävät toimivan” muualla maailmalla. Poliittisia päätöksiä tehdessä tulee harkita tarkkaan maksuttomuuden molemmat puolet ja ottaa huomioon muiden, etenkin pohjoismaiden kokemukset maksujen haitoista sekä niiden johdannaisvaikutukset kansantalouteen, tiedepolitiikkaan ja korkeakoulujen kansainvälistymiseen. Maksut voivat myös heikentää Suomen koulutusbrändiä ja vaikuttaa näin koulutusvientiin.
Ensi vuoden rekrytointia ajatellen lukukausimaksukokeilun jatkaminen on riski niin kauan kuin poliittinen päätös asiasta viipyy. Aalto-yliopisto ilmoitti toistaiseksi keskeyttävänsä kokeilun vuonna 2014-15 aloittavien opiskelijoiden osalta. Kannustamme Oulun yliopistoa seuraamaan Aallon esimerkkiä.”
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Realismia lukukausimaksukeskusteluun
Mitä yhteistä on opetusalan ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtajalla Olli Luukkaisella ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston kv-asioiden johtajalla Janne Hokkasella? Molemmat ovat viimeaikaisten uutisjuttujen perusteella pikkuisen vieraantuneet todellisuudesta. Yle (2.8.) uutisoi Luukkaisen loistoideasta, jonka mukaan muita ihmisiä huonompi sosiaaliturva motivoisi pelkän perusasteen käyneitä kansalaisia kouluttautumaan lisää. Janne Hokkanen puolestaan - niin ikään Ylen uutisessa (31.7.) - retosteli sillä, miten lukukausimaksut olisivat parantaneet EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden opintomenestystä. Todisteita väitteelle ei kuitenkaan ollut (Ylioppilaslehti 31.7.).
Molemmat uutiset kummastuttivat minua, mutta otan nyt käsittelyyn lempiaiheeni eli lukukausimaksut kansainvälisille opiskelijoille. Suomessa parhaillaan meneillä oleva lukukausimaksukokeilu on tulossa päätökseen vuoden 2014 lopussa. Lähes kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kokeilu on epäonnistunut (ks. esim. Yle 1.8.). Mielestäni kuitenkin kokeilu yksin ei ole mennyt pieleen, vaan koko ajatus maksuista on pohjimmiltaan epäonnistunut.
Suomi haluaa ja tarvitsee kansainvälistä osaamista. On kutkuttava ajatus, että merten takana olisi kunnianhimoisia, fiksuja nuoria, jotka ihannoivat suomalaista koulutusta niin paljon, että he mielihyvin maksavat siitä suuret setelit. Kyllähän tässä on hyvä markkinarako, jolla varmasti säästettäisiin verorahoja. Suomalainen koulutus on vertaansa vailla; sopivalla markkinoinnilla se myy kuin kuumille kiville.
Palataanpa maan pinnalle. Suomalainen koulutus on kyllä maailmanluokkaa, mutta täytyy muistaa, kenelle tätä huipputuotetta yritetään myydä. Kohderyhmä on tavalliset, pääasiassa nuoret aikuiset, joilla on haaveita tulevaisuudelleen mutta ei vielä säästöjen tai vakituisen työn tuomaa turvaa. He haluaisivat saada kansainvälisen koulutuksen, mutta kuinka monella todella on siihen varaa?
Lukukausimaksun suuruus on kokeilun aikana ollut yleisimmin 8 000 euroa per vuosi. Maksun lisäksi opiskelijan on voitava elää Suomessa: maksaa vuokraa, ostaa ruokaa, ehkä harrastaa. Osa-aikaisen työn saaminen on vastasaapuneelle ulkomaalaiselle vaikeaa, jopa mahdotonta. Raha on myös oleskeluluvan edellytys, sillä lupaa varten opiskelijalla täytyy todistettavasti olla käytössä ainakin 6 750 euroa vuodessa ja voimassaoleva sairasvakuutus. Summa summarum: kahden vuoden opiskelu maksaisi kaikkinensa vähintäänkin 30 000 euroa. Lähtisitkö sinä sillä hinnalla maailman ääriin tutkinnon perään?
Kokeilussa on tullut selväksi, että oikeasti vain kourallisella opiskelijoita on varaa maksuihin ja että ilman stipendijärjestelmiä maksut karkottaisivat valtaosan kansainvälisistä opiskelijoista. OYY:n tekemän kyselyn mukaan yli 70 % ulkomaisopiskelijoista lähtisi pois Oulusta, jos heiltä veloitettaisiin lukukausimaksuja. Suurin osa ei olisi tullut, elleivät he olisi saaneet koko lukukausimaksun kattavaa apurahaa.
Monet yliopistot ovat myös havainneet, että on kallista puuhaa ensin asettaa maksuja ja sitten pyöritellä papereita niin, että yliopisto lopulta hoitaa laskun itse. Muun muassa tästä syystä Aalto-yliopisto on esimerkillisesti päättänyt keskeyttää lukukausimaksukokeilun (AYY:n tiedote 7.6.).
Lukukausimaksujen kannattajat saisivat herätä todellisuuteen. Suomalaisille korkeakoulututkinnoille ei ole olemassa markkinaa, eikä sellaista pidä tai saa luoda myymällä valheellisia lupauksia maailman parhaasta koulutuksesta ja lukemattomista uramahdollisuuksista. Opetuksen laatu ja opiskelijoiden ohjaus on monissa kansainvälisissä ohjelmissa aivan retuperällä, samoin kuin ulkomaalaisten opiskelijoiden integrointi Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Maisterinpaperit eivät myöskään takaa työpaikkaa. Pahin ongelma on siinä, että Suomessa valmistuneilla ulkomaalaisilla on vaikeuksia työllistyä Suomeen, vaikka halua olisi. Tämä on se kriittinen hetki, jolloin verorahat valuvat hukkaan.
Koulutus on ihmisen oikeus. Tutkintoja ei pidä brändätä yksilöille myytäviksi merkkituotteiksi, joiden hinta ei vastaa arvoa. Muualla maailmassa korkeakoulutusmarkkinat ovat saaneet lukukausimaksut kipuamaan korkeuksiin ja opiskelijoiden velkaantuminen on huolestuttavaa. Suomen valttikortti on koulutuksen tasa-arvoisuus ja saavutettavuus kansallisuuteen tai lompakon paksuuteen katsomatta. Se jos mikä houkuttelee kansainvälistä osaamista. Pidetään siitä kiinni.
Tässä vielä linkit mainittuihin teksteihin:
Yle 2.8.: http://yle.fi/uutiset/oajn_puheenjohtaja_sosiaaliturvan_taso_kytkettava_koulutuksen_suorittamiseen/6760053
Yle 31.7.: http://yle.fi/uutiset/lukukausimaksukokeilu_on_parantanut_opiskelutuloksia_lappeenrannan_teknillisessa_yliopistossa/6755591
Ylioppilaslehti 31.7.: http://ylioppilaslehti.fi/2013/07/yle-yllattaa-jalleen/
Yle 1.8.: http://yle.fi/uutiset/korkeakoulujen_lukukausimaksuista_laiha_saldo/6739054
AYY 7.6.: http://ayy.fi/blog/2013/06/07/lukukausimaksukokeilu-lahenee-loppuaan-aalto-yliopisto-ei-peri-lukukausimaksuja-vuonna-2014-aloittavilta-opiskelijoilta/
Tietoa lukukausimaksukokeilusta: http://www.minedu.fi/opencms/opencms/handle404?exporturi=/export/sites/default/OPM/Koulutus/artikkelit/lukukausimaksukokeilu/
Molemmat uutiset kummastuttivat minua, mutta otan nyt käsittelyyn lempiaiheeni eli lukukausimaksut kansainvälisille opiskelijoille. Suomessa parhaillaan meneillä oleva lukukausimaksukokeilu on tulossa päätökseen vuoden 2014 lopussa. Lähes kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kokeilu on epäonnistunut (ks. esim. Yle 1.8.). Mielestäni kuitenkin kokeilu yksin ei ole mennyt pieleen, vaan koko ajatus maksuista on pohjimmiltaan epäonnistunut.
Suomi haluaa ja tarvitsee kansainvälistä osaamista. On kutkuttava ajatus, että merten takana olisi kunnianhimoisia, fiksuja nuoria, jotka ihannoivat suomalaista koulutusta niin paljon, että he mielihyvin maksavat siitä suuret setelit. Kyllähän tässä on hyvä markkinarako, jolla varmasti säästettäisiin verorahoja. Suomalainen koulutus on vertaansa vailla; sopivalla markkinoinnilla se myy kuin kuumille kiville.
Palataanpa maan pinnalle. Suomalainen koulutus on kyllä maailmanluokkaa, mutta täytyy muistaa, kenelle tätä huipputuotetta yritetään myydä. Kohderyhmä on tavalliset, pääasiassa nuoret aikuiset, joilla on haaveita tulevaisuudelleen mutta ei vielä säästöjen tai vakituisen työn tuomaa turvaa. He haluaisivat saada kansainvälisen koulutuksen, mutta kuinka monella todella on siihen varaa?
Lukukausimaksun suuruus on kokeilun aikana ollut yleisimmin 8 000 euroa per vuosi. Maksun lisäksi opiskelijan on voitava elää Suomessa: maksaa vuokraa, ostaa ruokaa, ehkä harrastaa. Osa-aikaisen työn saaminen on vastasaapuneelle ulkomaalaiselle vaikeaa, jopa mahdotonta. Raha on myös oleskeluluvan edellytys, sillä lupaa varten opiskelijalla täytyy todistettavasti olla käytössä ainakin 6 750 euroa vuodessa ja voimassaoleva sairasvakuutus. Summa summarum: kahden vuoden opiskelu maksaisi kaikkinensa vähintäänkin 30 000 euroa. Lähtisitkö sinä sillä hinnalla maailman ääriin tutkinnon perään?
Kokeilussa on tullut selväksi, että oikeasti vain kourallisella opiskelijoita on varaa maksuihin ja että ilman stipendijärjestelmiä maksut karkottaisivat valtaosan kansainvälisistä opiskelijoista. OYY:n tekemän kyselyn mukaan yli 70 % ulkomaisopiskelijoista lähtisi pois Oulusta, jos heiltä veloitettaisiin lukukausimaksuja. Suurin osa ei olisi tullut, elleivät he olisi saaneet koko lukukausimaksun kattavaa apurahaa.
Monet yliopistot ovat myös havainneet, että on kallista puuhaa ensin asettaa maksuja ja sitten pyöritellä papereita niin, että yliopisto lopulta hoitaa laskun itse. Muun muassa tästä syystä Aalto-yliopisto on esimerkillisesti päättänyt keskeyttää lukukausimaksukokeilun (AYY:n tiedote 7.6.).
Lukukausimaksujen kannattajat saisivat herätä todellisuuteen. Suomalaisille korkeakoulututkinnoille ei ole olemassa markkinaa, eikä sellaista pidä tai saa luoda myymällä valheellisia lupauksia maailman parhaasta koulutuksesta ja lukemattomista uramahdollisuuksista. Opetuksen laatu ja opiskelijoiden ohjaus on monissa kansainvälisissä ohjelmissa aivan retuperällä, samoin kuin ulkomaalaisten opiskelijoiden integrointi Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Maisterinpaperit eivät myöskään takaa työpaikkaa. Pahin ongelma on siinä, että Suomessa valmistuneilla ulkomaalaisilla on vaikeuksia työllistyä Suomeen, vaikka halua olisi. Tämä on se kriittinen hetki, jolloin verorahat valuvat hukkaan.
Koulutus on ihmisen oikeus. Tutkintoja ei pidä brändätä yksilöille myytäviksi merkkituotteiksi, joiden hinta ei vastaa arvoa. Muualla maailmassa korkeakoulutusmarkkinat ovat saaneet lukukausimaksut kipuamaan korkeuksiin ja opiskelijoiden velkaantuminen on huolestuttavaa. Suomen valttikortti on koulutuksen tasa-arvoisuus ja saavutettavuus kansallisuuteen tai lompakon paksuuteen katsomatta. Se jos mikä houkuttelee kansainvälistä osaamista. Pidetään siitä kiinni.
Tässä vielä linkit mainittuihin teksteihin:
Yle 2.8.: http://yle.fi/uutiset/oajn_puheenjohtaja_sosiaaliturvan_taso_kytkettava_koulutuksen_suorittamiseen/6760053
Yle 31.7.: http://yle.fi/uutiset/lukukausimaksukokeilu_on_parantanut_opiskelutuloksia_lappeenrannan_teknillisessa_yliopistossa/6755591
Ylioppilaslehti 31.7.: http://ylioppilaslehti.fi/2013/07/yle-yllattaa-jalleen/
Yle 1.8.: http://yle.fi/uutiset/korkeakoulujen_lukukausimaksuista_laiha_saldo/6739054
AYY 7.6.: http://ayy.fi/blog/2013/06/07/lukukausimaksukokeilu-lahenee-loppuaan-aalto-yliopisto-ei-peri-lukukausimaksuja-vuonna-2014-aloittavilta-opiskelijoilta/
Tietoa lukukausimaksukokeilusta: http://www.minedu.fi/opencms/opencms/handle404?exporturi=/export/sites/default/OPM/Koulutus/artikkelit/lukukausimaksukokeilu/
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Kesäistä sääntövääntöä
Kesän graduaherruksen keskeltä kirjoitan syksyn ennusteen: Luvassa on ainakin edustajisto- ja hallintovaaleja, yliopiston sisäistä muutosstressiä, opeille omppuja ja lukuisia edareita. Edustajiston kokoustahdista tulee todennäköisesti tiivis, ja syksyn kokouksista ensimmäinen pidetäänkin jo elokuun 7. päivä.
Elokuun edarista tulee jännittävä. Ensinnäkin tässä kokouksessa valitaan edustajistolle uusi puheenjohtaja, kun ex-EPJ Manninen siirtyi ylioppilaskunnan sihteeristöön. Lisäksi käsitellään hallituksemme esitys uudeksi hallintovaalijohtosäännöksi. Esitys toisi muutamia muutoksia siihen, miten valitaan opiskelijajäsenet yliopiston toimielimiin, joissa kaivataan opiskelijan näkökulmaa päätöksentekoon. Ottaen huomioon että lainsäädännöllisesti opiskelijajäsenten nimeäminen on ylioppilaskunnan tärkeimpiä tehtäviä, käytäntöjen muuttaminen ei ole mikään yhdentekevä päätös.
Tämänhetkinen hallintovaalijohtosääntö on vuodelta 2009. Sääntö ei siis ole hirveän vanha, mutta se alkaa olla auttamatta vanhentunut: toimielimet ovat muuttuneet, tutkinto- ja opintotukilautakunnat puuttuvat kokonaan, tiettyihin kokouksiin vaaditaan kutsua postitse ja hakemuksia pitäisi kiikuttaa käsin OYY:n kansliaan, kun sähköiset mediat on tähän mennessä todettu ihan käyttökelpoisiksi. Päivitys on nyt ajankohtainen, sillä syksyllä avautuu useita kovaakin kovempia vaikuttamispaikkoja.
Säännön kokonaisuudistuksesta on puhuttu jo pitkään, ja siihen pyrittiin jo kevään aikana. Täysuudistus kuitenkin vaatii niin paljon periaatteellista keskustelua sekä sääntötyöryhmässä että edustajistossa, että remontti ei ehdi valmiiksi ennen syksyn hallintovaaleja. Tästä syystä päädyimme siis vain päivittämään sääntöä tähän päivään, jotta syysvaalit voitaisiin järjestää tutulla mutta nykyistä järkevämmällä tavalla. Kopo-aisaparini Ville olisi toivonut isompiakin muokkauksia ja esimerkiksi rohkeutta vähentää keskusvaalilautakunnan roolia valinnoissa. Itse en kuitenkaan halunnut kiirehtiä suuria muutoksia ennen laajempaa keskustelua – olkoonkin, että ne olisivat tervetulleita.
Edustajiston käsittelyyn tulevassa esityksessä nykyiseen sääntöön on tehty sanakorjauksia ja -tarkennuksia, yhdenmukaistettu hakuaikojen pituutta, muokattu eronmyöntöperiaatteita ja vaihdettu tiedekuntahallitusten varaedustajuus henkilökohtaisesta yleisvarajäsenyyteen. Lisäksi sääntöön on lisätty tutkinto- ja opintotukilautakunnat, joihin yliopistolakikin velvoittaa valitsemaan opiskelijajäsenet.
Näistä muutoksista suurin ja konkreettisin on mielestäni tiedekuntahallitusten varaedustajuus. Aiempina vuosina silloisiin neuvostoihin on haettu joko varsinaisiksi opiskelijaedustajiksi tai jonkun tietyn henkilön varaedustajaksi. Äänestäjät ovat sitten antaneet tukensa jollekin kaksikolle. Käytäntö on ollut perin kummallinen. Entä jos äänestäjä haluaisi tukea vain duon toista puolikasta? Miten motivoituneita varajäseniksi pyrkivät oikeastaan ovat? Mitä jos sekä varsinainen edustaja että hänen varansa estyy tulemasta tärkeään kokoukseen? Yleisvaraedustajuus voisi ratkaista tällaiset ongelmat.
Kaikkiin muutoksiin voi tutustua lukemalla esityksen OYY:n nettisivuilta (ks. Ajankohtaista --> Asiakirjat). Kuten sanottua, muutokset ovat kohtalaisen pieniä, mutta kaikkeen kannattaa suhtautua kriittisesti. Henkilökohtaisesti toivoisin, että näiden pienten päivitysten lisäksi sääntö uudistettaisiin kokonaisuudessaan piakkoin. Uudistusta varten olisi tärkeä pohtia muun muassa sitä, kuinka suuri rooli keskusvaalilautakunnalla tulisi olla hallintovaaleissa ja voisiko sääntö kattaa myös muita toimielinvalintoja, joita harva se viikko tulee hallituksen käsittelyyn. Lisäksi on syytä pohtia yleisten hallintovaalien järkevyyttä, kun äänestysprosentti on niin valitettavan matala. Itse en haluaisi luopua vaaleista, mutta opiskelijoiden äänestysaktiivisuutta olisi jotenkin parannettava.
Toivon, että kaikki yliopiston opiskelijat seuraavat kriittisesti syksyn hallintovaaleja. Mikä toimii? Mitä pitäisi muuttaa? Mielipiteitä kaivataan, jotta homma saadaan pelaamaan hyvin. Asiasta olisi hienoa keskustella erityisesti edarissa ja miksipä ei kopovaliokunnassakin. Edaattoreilta toivon, että he syynäävät sääntöesityksen tarkasti läpi sekä kysyvät, kommentoivat ja tekevät tarvittaessa muutosesityksiä. Olisi hienoa, että saisimme tämän päivityksen yhteistyössä eteenpäin ja samalla voisimme toden teolla aloittaa keskustelun säännön kokonaisuudistuksesta.
Elokuun edarista tulee jännittävä. Ensinnäkin tässä kokouksessa valitaan edustajistolle uusi puheenjohtaja, kun ex-EPJ Manninen siirtyi ylioppilaskunnan sihteeristöön. Lisäksi käsitellään hallituksemme esitys uudeksi hallintovaalijohtosäännöksi. Esitys toisi muutamia muutoksia siihen, miten valitaan opiskelijajäsenet yliopiston toimielimiin, joissa kaivataan opiskelijan näkökulmaa päätöksentekoon. Ottaen huomioon että lainsäädännöllisesti opiskelijajäsenten nimeäminen on ylioppilaskunnan tärkeimpiä tehtäviä, käytäntöjen muuttaminen ei ole mikään yhdentekevä päätös.
Tämänhetkinen hallintovaalijohtosääntö on vuodelta 2009. Sääntö ei siis ole hirveän vanha, mutta se alkaa olla auttamatta vanhentunut: toimielimet ovat muuttuneet, tutkinto- ja opintotukilautakunnat puuttuvat kokonaan, tiettyihin kokouksiin vaaditaan kutsua postitse ja hakemuksia pitäisi kiikuttaa käsin OYY:n kansliaan, kun sähköiset mediat on tähän mennessä todettu ihan käyttökelpoisiksi. Päivitys on nyt ajankohtainen, sillä syksyllä avautuu useita kovaakin kovempia vaikuttamispaikkoja.
Säännön kokonaisuudistuksesta on puhuttu jo pitkään, ja siihen pyrittiin jo kevään aikana. Täysuudistus kuitenkin vaatii niin paljon periaatteellista keskustelua sekä sääntötyöryhmässä että edustajistossa, että remontti ei ehdi valmiiksi ennen syksyn hallintovaaleja. Tästä syystä päädyimme siis vain päivittämään sääntöä tähän päivään, jotta syysvaalit voitaisiin järjestää tutulla mutta nykyistä järkevämmällä tavalla. Kopo-aisaparini Ville olisi toivonut isompiakin muokkauksia ja esimerkiksi rohkeutta vähentää keskusvaalilautakunnan roolia valinnoissa. Itse en kuitenkaan halunnut kiirehtiä suuria muutoksia ennen laajempaa keskustelua – olkoonkin, että ne olisivat tervetulleita.
Edustajiston käsittelyyn tulevassa esityksessä nykyiseen sääntöön on tehty sanakorjauksia ja -tarkennuksia, yhdenmukaistettu hakuaikojen pituutta, muokattu eronmyöntöperiaatteita ja vaihdettu tiedekuntahallitusten varaedustajuus henkilökohtaisesta yleisvarajäsenyyteen. Lisäksi sääntöön on lisätty tutkinto- ja opintotukilautakunnat, joihin yliopistolakikin velvoittaa valitsemaan opiskelijajäsenet.
Näistä muutoksista suurin ja konkreettisin on mielestäni tiedekuntahallitusten varaedustajuus. Aiempina vuosina silloisiin neuvostoihin on haettu joko varsinaisiksi opiskelijaedustajiksi tai jonkun tietyn henkilön varaedustajaksi. Äänestäjät ovat sitten antaneet tukensa jollekin kaksikolle. Käytäntö on ollut perin kummallinen. Entä jos äänestäjä haluaisi tukea vain duon toista puolikasta? Miten motivoituneita varajäseniksi pyrkivät oikeastaan ovat? Mitä jos sekä varsinainen edustaja että hänen varansa estyy tulemasta tärkeään kokoukseen? Yleisvaraedustajuus voisi ratkaista tällaiset ongelmat.
Kaikkiin muutoksiin voi tutustua lukemalla esityksen OYY:n nettisivuilta (ks. Ajankohtaista --> Asiakirjat). Kuten sanottua, muutokset ovat kohtalaisen pieniä, mutta kaikkeen kannattaa suhtautua kriittisesti. Henkilökohtaisesti toivoisin, että näiden pienten päivitysten lisäksi sääntö uudistettaisiin kokonaisuudessaan piakkoin. Uudistusta varten olisi tärkeä pohtia muun muassa sitä, kuinka suuri rooli keskusvaalilautakunnalla tulisi olla hallintovaaleissa ja voisiko sääntö kattaa myös muita toimielinvalintoja, joita harva se viikko tulee hallituksen käsittelyyn. Lisäksi on syytä pohtia yleisten hallintovaalien järkevyyttä, kun äänestysprosentti on niin valitettavan matala. Itse en haluaisi luopua vaaleista, mutta opiskelijoiden äänestysaktiivisuutta olisi jotenkin parannettava.
Toivon, että kaikki yliopiston opiskelijat seuraavat kriittisesti syksyn hallintovaaleja. Mikä toimii? Mitä pitäisi muuttaa? Mielipiteitä kaivataan, jotta homma saadaan pelaamaan hyvin. Asiasta olisi hienoa keskustella erityisesti edarissa ja miksipä ei kopovaliokunnassakin. Edaattoreilta toivon, että he syynäävät sääntöesityksen tarkasti läpi sekä kysyvät, kommentoivat ja tekevät tarvittaessa muutosesityksiä. Olisi hienoa, että saisimme tämän päivityksen yhteistyössä eteenpäin ja samalla voisimme toden teolla aloittaa keskustelun säännön kokonaisuudistuksesta.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Pehmeät arvot korkeakoulupolitiikassa
Puheenvuoroni Suomen humanistiopiskelijoiden liiton Humanismi kaikkialla -seminaarissa 15. kesäkuuta:
Suomalainen korkeakoulutus – kuten niin moni muu julkisen hallinnon alainen toiminta – pyörii tulostavoitteiden ohjaamana. Koulutuspolitiikan parissa puuhatessani minäkin olen oppinut ymmärtämään ja käyttämään uutta sanastoa, kuten indikaattorit ja rahoitusmallit. Yrittäjän tyttärenä ymmärrän kyllä tuottavuuden ja tuloksellisuuden tärkeyden, mutta silloin tällöin jään pohtimaan koulutuspoliittisten päätösten perimmäisiä motiiveja.
Mitä sijaa pehmeillä, ihmisläheisillä arvoilla on ansaintalogiikoiden ja määrällisten tulosmittareiden ajamassa korkeakoulupolitiikassa? Millaiset arvot oikeastaan ohjaavat yliopistojen toimintaa ja päätöksiä? Mikä on humaanien arvojen hinta, ja paljonko niiden toteuttamisesta kannattaa maksaa?
Mitä pehmeät arvot tarkoittavat?
Pehmeillä arvoilla tarkoitetaan inhimillisiä kokemus- ja tunneperäisiä arvoja. Näitä ovat esimerkiksi sivistys, kulttuuri, kehitys, tasa-arvo sekä ihmisen ja ympäristön hyvinvointi. Yliopistoille keskeisiä pehmeitä arvoja ovat opiskelijoiden opiskelukokemus, yhteisöllisyys, opetuksen laatu, monikulttuurisuus, yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tieteen edistyminen.
Kovia arvoja puolestaan ovat raha, materia, suoritukset ja talouskasvu, jotka käytännössä kaikki juontuvat rahaan. Raha määrittää, millaiset mahdollisuudet on tarjota sivistystä, kulttuuria ja laadukasta opetusta, joten se on ensisijaisesti välinearvo.
Pehmeät ja kovat arvot ohjaavat yliopistojen toimintaa. Niihin pohjaten yliopisto päättää esimerkiksi kieliopinnoista, ohjauspalveluista, tilojen viihtyvyydestä, viestinnästä tai kehitysyhteistyöstä. Humanistin näkökulmasta ongelmia tulee silloin, kun raha muuttuu kaikkea toimintaa ohjaavaksi tekijäksi. Tällöin ihmiset asettavat rahallisia tavoitteita laadullisten sijaan, ja rahasta tulee itseisarvo. Yliopiston strategiassa saattaa lukea yleviä sanoja, mutta käytännössä talouskurimuksessa painiskelevan korkeakoulun päätavoite saattaa olla ylläpitää samaa rahapottia kuin edellisenä vuonna.
Ongelma ei ole uusi, mutta se on edelleen ajankohtainen. Minua huolestuttaa se, että humaaneja arvoja jätetään liian usein huomioimatta yliopiston, tiedekuntien ja oppiaineiden päätöksenteossa. Syynä voi olla se, että päättäjät tottuvat päätöksenteon arkeen, rahasummien pyörittelyyn ja budjettiraameihin ja turtuvat siihen, ettei kaikkeen vain ole varaa – pilvilinnoja on turha rakennella. Kyynisyys johtaa kuitenkin siihen, että tärkeistäkin arvoista tingitään kenenkään huomaamatta.
Korkeakoulutuksen jalot tavoitteet ja rahoitusmallit
Opetus- ja kulttuuriministeriö on laatinut tavoitteet suomalaiselle korkeakoululaitokselle vuonna 2020. Tehokkuus on tärkeää mutta pehmeitä arvoja ei suinkaan ole unohdettu. OKM:n mukaan tulevaisuuden korkeakoulutus on nykyistä laadukkaampaa, kansainvälisempää ja vaikuttavampaa. Yliopistot toteuttavat sivistystehtäväänsä, kantavat yhteiskuntavastuunsa, toimivat eettisesti ja noudattavat kestävän kehityksen periaatteita. Korkeakoulut panostavat opetuksen ja ohjauksen laatuun sekä hyvään, elinikäiseen oppimiseen ja edistävät tasa-arvoa ihmisten välillä.
Ministeriöllä on varaa asettaa korkeakouluille tavoitteita, koska heillä on myös valta jakaa rahaa. Rahanjaossa jalot tavoitteet on pyritty muuttamaan sellaiseen muotoon, että niissä onnistumista voidaan mitata ja että rahanjako kannustaa yliopistoja kehittymään. Rahoitusmalliin on suunniteltu kvantitatiivisia indikaattoreita, kuten suoritetut tutkinnot ja julkaisujen määrä. Samanlaisia indikaattoreita käytetään myös yliopistojen sisäisessä rahanjaossa, ja esimerkiksi Oulun yliopistossa sisäinen rahanjako on lähestulkoon kopio OKM:n mallista.
Kun yliopisto kohentaa tiettyjä indikaattoreita, sen katsotaan parantavan yliopiston vaikuttavuutta, laatua ja kansainvälisyyttä. Jotkin indikaattorit ovat kuitenkin ongelmallisia. Esimerkiksi laadun merkkinä pidetään sitä, että yliopisto tuottaa maistereita ja että opiskelijat tahkoavat opintopisteitä 55 noppaa vuodessa. Tämä toki kertoo, että opiskelu on sujuvaa, mutta onko koulutus laadukasta, joustavaa, sivistävää ja tiedettä edistävää?
Vaarana on, että yliopistot ja niiden sisäiset yksiköt tuijottavat liikaa määrällisiä indikaattoreita eivätkä keskity niihin arvoihin, joita määrien pitäisi kuvastaa. Tällöin jalot tavoitteet ovat vain sananhelinää, ja saavutettavista numeroista ja summista tulee ensisijainen päämäärä. Yliopistojen tarkoitus ei ole olla laitoksia, jotka vain tehtailevat maistereita ja julkaisuja, sillä akateeminen kehitys vaatii aikaa tutkia, pohtia, erehtyä ja keksiä. Liukuhihnalta valmistunut maisteri on ehkä oppimäärän mukaan pätevä, mutta onko hän viisas?
Mitä ovat laadulliset indikaattorit?
Onneksi jo parin vuoden päästä ainakin opiskelijoiden kokemuksilla on enemmän merkitystä rahanjaossa. Jatkossa rahoitusmalliin lisätään valtakunnallisen opiskelijapalautteen, YOPALAn, tulokset. Vuonna 2015 kolme prosenttia yliopistojen rahoista jaetaan sen perusteella, miten tyytyväinen opiskelija on yliopisto-opintoihinsa.
YOPALA on tervetullut lisä rahoitusmalliin, mutta ihanteellisesti laadulliset indikaattorit painaisivat enemmänkin. Mitä jos luopuisimme osittain nykyisistä määrämittareista? Niiden sijaan rahoituksen jakajat voisivat tehdä laadulliseen analyysiin perustuvia rahoituspäätöksiä. Hyvän korkeakoulutuksen indikaattoreita olisivat esimerkiksi alueellinen yhteistyö, yliopistoyhteisön osallisuus päätöksenteossa, opetuksen laatu tai kansainvälisten opiskelijoiden integraatio.
Tällä hetkellä suomalaisten korkeakoulujen laatua selvittää Korkeakoulujen arviointineuvosto. KKA arvioi ja on arvioinut muun muassa alueellista vaikuttavuutta ja laatuyksiköitä ja yliopistojen laadunhallintakeinoja. Nykyisin tulokset eivät kuitenkaan vaikuta rahoitusmalliin eikä arvioinnin reputtamisesta tule käytännössä mitään sanktiota.
Jos siirtyisimme kvantitatiivisista tulosmittareista osittain laadullisiin arviointeihin, tekisikö se yliopistoista laiskoja ja tehottomia? Vaihtoehtoisesti, avaisiko se rahan sokaisemat silmät ja kannustaisi kokonaisvaltaisempaan ja autonomisempaan kehitystoimintaan?
Kuka vaalii pehmeitä arvoja ja miten?
Ansaintalogiikoihin ei ole odotettavissa radikaaleja muutoksia, joten humaaneja arvoja on ajettava nykyisten mallien ehdoilla. Koko yliopistoyhteisön vastuulla on huolehtia siitä, etteivät toiminnan perimmäiset arvot pääse unohtumaan. Joskus voi kuitenkin olla, että humaaneja näkökulmia rummuttavat kovimmin vain ylioppilaskunnat, järjestöt, valistuneet opettajat tai yliopiston hallintoelimiin valitut opiskelijaedustajat.
Vaikutustyössä vaaditaan sinnikkyyttä, perehtyneisyyttä ja argumentointikykyä, jottei humaania sanomaa tukahdutettaisi talouslukemilla ja vähättelyllä. Hyvä argumentaatio on asiantuntevaa eikä liian paatoksellista. Päättäjät eivät halua kuulla nyyhkytystä tai meuhkaamista vaan realistisia ratkaisuja, jotka ottavat huomioon myös käytettävissä olevat resurssit.
Lisäksi on esitettävä, miten mahdolliset investoinnit maksavat itsensä takaisin eli miten pehmeisiin arvoihin satsaaminen parantaa yliopiston tuloksellisuutta. Miten yliopisto hyötyisi siitä, että yliopiston tietokoneluokkiin ei olisi jonoja tai että opiskelijat saisivat vapaasti opiskella espanjaa tai venäjää? Vaikuttaako se heidän oppilaitosvalintoihinsa, opiskeluvauhtiinsa tai heidän työllistymiseensä eli niihin asioihin, joista yliopisto saa rahaa? Joskus humaanitkin arvot kannattaa esittää Excel-taulukossa.
Proaktiivista opiskelijavaikuttamista
Opiskelijat ovat niitä, jotka elävät, näkevät ja kokevat opiskeluelämää. He ovat niitä, jotka tuntevat nahoissaan ne päätökset, joita ministerit, rehtorit, dekaanit ja professorit tekevät. Toivottavasti opiskelijat, järjestöt ja ylioppilaskunnat osoittavat aktiivisuutensa ja tahtonsa luoda hyvää korkeakoulutusta ja edistää pehmeiden arvojen toteutumista.
Ruohonjuuritasollakin voi vaikuttaa huomattavan paljon jo sillä, että antaa palautetta ja osallistuu keskusteluun. Lisäksi vaikutustyötä voi tehdä valtakunnallisissa verkostoissa, mediassa ja yliopistojen sisäisissä hallintoelimissä, kuten hallituksissa ja toimikunnissa. Syksyllä yliopistoissa järjestetään hallintovaaleja, joten nyt on hyvä hetki päättää asettua ehdolle.
Opiskelijoiden täytyy vaatia sitä sivistystä ja osaamista, jota korkeakoulun tehtävä on tarjota. Talous asettaa vaatimuksillemme rajoituksia, mutta peli on menetetty heti, kun emme enää edes ota keskusteluun niitä arvoja ja periaatteita, jotka synnyttävät meissä tunteita ja jotka koemme tärkeiksi. Vaikka muutosta ei heti tapahtuisikaan, ainakin ne pehmeätkin arvot jäisivät päättäjien mieliin kytemään.
Suomalainen korkeakoulutus – kuten niin moni muu julkisen hallinnon alainen toiminta – pyörii tulostavoitteiden ohjaamana. Koulutuspolitiikan parissa puuhatessani minäkin olen oppinut ymmärtämään ja käyttämään uutta sanastoa, kuten indikaattorit ja rahoitusmallit. Yrittäjän tyttärenä ymmärrän kyllä tuottavuuden ja tuloksellisuuden tärkeyden, mutta silloin tällöin jään pohtimaan koulutuspoliittisten päätösten perimmäisiä motiiveja.
Mitä sijaa pehmeillä, ihmisläheisillä arvoilla on ansaintalogiikoiden ja määrällisten tulosmittareiden ajamassa korkeakoulupolitiikassa? Millaiset arvot oikeastaan ohjaavat yliopistojen toimintaa ja päätöksiä? Mikä on humaanien arvojen hinta, ja paljonko niiden toteuttamisesta kannattaa maksaa?
Mitä pehmeät arvot tarkoittavat?
Pehmeillä arvoilla tarkoitetaan inhimillisiä kokemus- ja tunneperäisiä arvoja. Näitä ovat esimerkiksi sivistys, kulttuuri, kehitys, tasa-arvo sekä ihmisen ja ympäristön hyvinvointi. Yliopistoille keskeisiä pehmeitä arvoja ovat opiskelijoiden opiskelukokemus, yhteisöllisyys, opetuksen laatu, monikulttuurisuus, yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tieteen edistyminen.
Kovia arvoja puolestaan ovat raha, materia, suoritukset ja talouskasvu, jotka käytännössä kaikki juontuvat rahaan. Raha määrittää, millaiset mahdollisuudet on tarjota sivistystä, kulttuuria ja laadukasta opetusta, joten se on ensisijaisesti välinearvo.
Pehmeät ja kovat arvot ohjaavat yliopistojen toimintaa. Niihin pohjaten yliopisto päättää esimerkiksi kieliopinnoista, ohjauspalveluista, tilojen viihtyvyydestä, viestinnästä tai kehitysyhteistyöstä. Humanistin näkökulmasta ongelmia tulee silloin, kun raha muuttuu kaikkea toimintaa ohjaavaksi tekijäksi. Tällöin ihmiset asettavat rahallisia tavoitteita laadullisten sijaan, ja rahasta tulee itseisarvo. Yliopiston strategiassa saattaa lukea yleviä sanoja, mutta käytännössä talouskurimuksessa painiskelevan korkeakoulun päätavoite saattaa olla ylläpitää samaa rahapottia kuin edellisenä vuonna.
Ongelma ei ole uusi, mutta se on edelleen ajankohtainen. Minua huolestuttaa se, että humaaneja arvoja jätetään liian usein huomioimatta yliopiston, tiedekuntien ja oppiaineiden päätöksenteossa. Syynä voi olla se, että päättäjät tottuvat päätöksenteon arkeen, rahasummien pyörittelyyn ja budjettiraameihin ja turtuvat siihen, ettei kaikkeen vain ole varaa – pilvilinnoja on turha rakennella. Kyynisyys johtaa kuitenkin siihen, että tärkeistäkin arvoista tingitään kenenkään huomaamatta.
Korkeakoulutuksen jalot tavoitteet ja rahoitusmallit
Opetus- ja kulttuuriministeriö on laatinut tavoitteet suomalaiselle korkeakoululaitokselle vuonna 2020. Tehokkuus on tärkeää mutta pehmeitä arvoja ei suinkaan ole unohdettu. OKM:n mukaan tulevaisuuden korkeakoulutus on nykyistä laadukkaampaa, kansainvälisempää ja vaikuttavampaa. Yliopistot toteuttavat sivistystehtäväänsä, kantavat yhteiskuntavastuunsa, toimivat eettisesti ja noudattavat kestävän kehityksen periaatteita. Korkeakoulut panostavat opetuksen ja ohjauksen laatuun sekä hyvään, elinikäiseen oppimiseen ja edistävät tasa-arvoa ihmisten välillä.
Ministeriöllä on varaa asettaa korkeakouluille tavoitteita, koska heillä on myös valta jakaa rahaa. Rahanjaossa jalot tavoitteet on pyritty muuttamaan sellaiseen muotoon, että niissä onnistumista voidaan mitata ja että rahanjako kannustaa yliopistoja kehittymään. Rahoitusmalliin on suunniteltu kvantitatiivisia indikaattoreita, kuten suoritetut tutkinnot ja julkaisujen määrä. Samanlaisia indikaattoreita käytetään myös yliopistojen sisäisessä rahanjaossa, ja esimerkiksi Oulun yliopistossa sisäinen rahanjako on lähestulkoon kopio OKM:n mallista.
Kun yliopisto kohentaa tiettyjä indikaattoreita, sen katsotaan parantavan yliopiston vaikuttavuutta, laatua ja kansainvälisyyttä. Jotkin indikaattorit ovat kuitenkin ongelmallisia. Esimerkiksi laadun merkkinä pidetään sitä, että yliopisto tuottaa maistereita ja että opiskelijat tahkoavat opintopisteitä 55 noppaa vuodessa. Tämä toki kertoo, että opiskelu on sujuvaa, mutta onko koulutus laadukasta, joustavaa, sivistävää ja tiedettä edistävää?
Vaarana on, että yliopistot ja niiden sisäiset yksiköt tuijottavat liikaa määrällisiä indikaattoreita eivätkä keskity niihin arvoihin, joita määrien pitäisi kuvastaa. Tällöin jalot tavoitteet ovat vain sananhelinää, ja saavutettavista numeroista ja summista tulee ensisijainen päämäärä. Yliopistojen tarkoitus ei ole olla laitoksia, jotka vain tehtailevat maistereita ja julkaisuja, sillä akateeminen kehitys vaatii aikaa tutkia, pohtia, erehtyä ja keksiä. Liukuhihnalta valmistunut maisteri on ehkä oppimäärän mukaan pätevä, mutta onko hän viisas?
Mitä ovat laadulliset indikaattorit?
Onneksi jo parin vuoden päästä ainakin opiskelijoiden kokemuksilla on enemmän merkitystä rahanjaossa. Jatkossa rahoitusmalliin lisätään valtakunnallisen opiskelijapalautteen, YOPALAn, tulokset. Vuonna 2015 kolme prosenttia yliopistojen rahoista jaetaan sen perusteella, miten tyytyväinen opiskelija on yliopisto-opintoihinsa.
YOPALA on tervetullut lisä rahoitusmalliin, mutta ihanteellisesti laadulliset indikaattorit painaisivat enemmänkin. Mitä jos luopuisimme osittain nykyisistä määrämittareista? Niiden sijaan rahoituksen jakajat voisivat tehdä laadulliseen analyysiin perustuvia rahoituspäätöksiä. Hyvän korkeakoulutuksen indikaattoreita olisivat esimerkiksi alueellinen yhteistyö, yliopistoyhteisön osallisuus päätöksenteossa, opetuksen laatu tai kansainvälisten opiskelijoiden integraatio.
Tällä hetkellä suomalaisten korkeakoulujen laatua selvittää Korkeakoulujen arviointineuvosto. KKA arvioi ja on arvioinut muun muassa alueellista vaikuttavuutta ja laatuyksiköitä ja yliopistojen laadunhallintakeinoja. Nykyisin tulokset eivät kuitenkaan vaikuta rahoitusmalliin eikä arvioinnin reputtamisesta tule käytännössä mitään sanktiota.
Jos siirtyisimme kvantitatiivisista tulosmittareista osittain laadullisiin arviointeihin, tekisikö se yliopistoista laiskoja ja tehottomia? Vaihtoehtoisesti, avaisiko se rahan sokaisemat silmät ja kannustaisi kokonaisvaltaisempaan ja autonomisempaan kehitystoimintaan?
Kuka vaalii pehmeitä arvoja ja miten?
Ansaintalogiikoihin ei ole odotettavissa radikaaleja muutoksia, joten humaaneja arvoja on ajettava nykyisten mallien ehdoilla. Koko yliopistoyhteisön vastuulla on huolehtia siitä, etteivät toiminnan perimmäiset arvot pääse unohtumaan. Joskus voi kuitenkin olla, että humaaneja näkökulmia rummuttavat kovimmin vain ylioppilaskunnat, järjestöt, valistuneet opettajat tai yliopiston hallintoelimiin valitut opiskelijaedustajat.
Vaikutustyössä vaaditaan sinnikkyyttä, perehtyneisyyttä ja argumentointikykyä, jottei humaania sanomaa tukahdutettaisi talouslukemilla ja vähättelyllä. Hyvä argumentaatio on asiantuntevaa eikä liian paatoksellista. Päättäjät eivät halua kuulla nyyhkytystä tai meuhkaamista vaan realistisia ratkaisuja, jotka ottavat huomioon myös käytettävissä olevat resurssit.
Lisäksi on esitettävä, miten mahdolliset investoinnit maksavat itsensä takaisin eli miten pehmeisiin arvoihin satsaaminen parantaa yliopiston tuloksellisuutta. Miten yliopisto hyötyisi siitä, että yliopiston tietokoneluokkiin ei olisi jonoja tai että opiskelijat saisivat vapaasti opiskella espanjaa tai venäjää? Vaikuttaako se heidän oppilaitosvalintoihinsa, opiskeluvauhtiinsa tai heidän työllistymiseensä eli niihin asioihin, joista yliopisto saa rahaa? Joskus humaanitkin arvot kannattaa esittää Excel-taulukossa.
Proaktiivista opiskelijavaikuttamista
Opiskelijat ovat niitä, jotka elävät, näkevät ja kokevat opiskeluelämää. He ovat niitä, jotka tuntevat nahoissaan ne päätökset, joita ministerit, rehtorit, dekaanit ja professorit tekevät. Toivottavasti opiskelijat, järjestöt ja ylioppilaskunnat osoittavat aktiivisuutensa ja tahtonsa luoda hyvää korkeakoulutusta ja edistää pehmeiden arvojen toteutumista.
Ruohonjuuritasollakin voi vaikuttaa huomattavan paljon jo sillä, että antaa palautetta ja osallistuu keskusteluun. Lisäksi vaikutustyötä voi tehdä valtakunnallisissa verkostoissa, mediassa ja yliopistojen sisäisissä hallintoelimissä, kuten hallituksissa ja toimikunnissa. Syksyllä yliopistoissa järjestetään hallintovaaleja, joten nyt on hyvä hetki päättää asettua ehdolle.
Opiskelijoiden täytyy vaatia sitä sivistystä ja osaamista, jota korkeakoulun tehtävä on tarjota. Talous asettaa vaatimuksillemme rajoituksia, mutta peli on menetetty heti, kun emme enää edes ota keskusteluun niitä arvoja ja periaatteita, jotka synnyttävät meissä tunteita ja jotka koemme tärkeiksi. Vaikka muutosta ei heti tapahtuisikaan, ainakin ne pehmeätkin arvot jäisivät päättäjien mieliin kytemään.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Kopon kevät – ankaraa vaikuttamista ja ansaittuja voittoja
Ylioppilaskunnan toimiston toukokuisessa viestintäpäivässä korviani alkoi kuumottaa ja omatunto soimata: ”Voi ei, en ole kirjoittanut mitään OYY:n blogiin saati aloittanut omaani!” Asia on toki nyt korjattu mutta aiemminkin olisi voinut olla liikkeellä. Kirjoittamisen aiheitahan olisi ollut vaikka millä mitalla, sillä kevään aikana olemme tehneet ankaraa vaikutustyötä erilaisissa tapahtumissa ja yliopistomme hallintohimmelin uumenissa. Työ on ollut palkitsevaa, koska nyt monet pitkänkin ajan projektit ovat alkaneet poikia tuloksia.
Opiskelijoille ylioppilaskunnan koulutuspoliittisen tiimin työ lienee näkynyt parhaiten erilaisissa tapahtumissa ja tempauksissa. Helmikuussa kutsuimme opiskelijoita tutustumaan eri tieteenalojen luennoille Luentorallissa, ja vappuviikolla pystytimme keskusaulaan tenttiterraarion, jossa esittelimme syksyllä avattavaa tenttiakvaariota. Huhtikuussa järjestimme lisäksi Opintojen sujuvoittaminen laadusta tinkimättä -seminaarin, joka veti salin täyteen opiskelijoita ja henkilökuntaa.
Toistuvia tapahtumia ovat tietenkin olleet myös kopoklubit ja kopovaliokunnan kokoukset. Kopoklubeille on kutsuttu ainejärjestöjen kopovastaavia kuulemaan ja keskustelemaan koulutuksen kehittämismahdollisuuksista, esimerkiksi tenttimisvaihtoehdoista. Kaikille avoimissa valiokunnissa on puolestaan keskusteltu yliopiston rakenneuudistuksesta, ruodittu opetuksen ongelmia, palauteprosesseja ja työelämänäkymiä sekä etsitty ongelmakohtiin ratkaisuja. Vierailimme myös Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hankkimassa erilaista näkökulmaa opetuksen laadun kehittämiseen.
Tapahtumien lisäksi – ja oikeastaan niitä enemmän – olemme tehneet behind the scenes -vaikutustyötä yliopiston päätöksentekoelinten kautta. Kevään tärkeimpiä missioita on varmasti ollut vaikuttaa yliopiston rakenteelliseen uudistukseen. Opiskelijoita ja ylioppilaskunnan sihteeristöä on ollut mukana työryhmissä suunnittelemassa mm. tulevia tiedekuntien hallintorakenteita ja yliopiston sisäistä rahanjakoa, ja olemme antaneet oman lausuntomme työryhmien loppuraportista. Rake-työn ohella kopo-tiimimme on osallistunut muun muassa YOPALAn ja tenttiakvaarion suunnitteluun ja olemme kovistelleet tiedekuntia kesäopintojen järjestämisestä, kun osa tarjonnasta oli vaarassa peruuntua kokonaan.
Toukokuussa teimme lisäksi kaksi perusteellista esitystä koulutusneuvostolle OYY:n kv- ja sopoporukan kanssa. Ensimmäisessä vaadimme, että vaihto-opiskelijoille tarjotaan maksutonta suomen kielen opetusta, ja toisessa esitimme, että yliopistoon palkataan toinen opintopsykologi. Aloitteellisuutemme palkittiin, sillä molemmat esitykset vietiin yliopistohallitukselle. Valitettavasti esitykset ei suoraan menneet läpi, mutta toivomme, että ne ovat herätelleet päättäjiä todellisuuteen. Ehkä pian opiskelijoiden ääni saadaan paremmin kuuluville hallituksessakin, sillä vuosien lobbaustyö on kantanut hedelmää ja iloksemme kollegio on lisännyt yliopistohallitukseen toisen opiskelijajäsenen paikan!
Vaikutustyö ei toki ole vain paikallista vaan myös valtakunnallista. Kevään alussa sodimme kv-tiimin ja koko ylioppilasliikkeen kanssa EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuja vastaan. Soittelimme Oulun alueen kansanedustajille ja julkaisimme asiasta mielipidekirjoituksen. Toukokuussa puolestaan tapasimme Opetus- ja kulttuuriministeriön väkeä heidän ollessaan vierailulla Oulun yliopistolla ja keskustelimme korkeakoulujen ja yliopistomme strategisista tavoitteista. Olemme myös osallistuneet esimerkiksi Helsingissä järjestettyyn seminaariin joustavan opetussuunnitelman rakentamisesta.
Vaikka itse sanonkin, olemme saaneet paljon aikaan. Kevään onnistumisten määrästä voisi saada jopa liiankin ruusuisen kuvan koulutuspoliittisesta vaikutustyöstä. Onneksi olen ainakin itse oppinut, että edunvalvonta voi olla tuskaista. Paljon puhutaan laadukkaasta koulutuksesta, mutta harva se viikko joudun edelleen kuulemaan opiskelijoiden kauhutarinoita käsittämättömistä suoritustavoista tai ala-arvoisesta opetuksesta. Työnsarkaa siis riittää vastaisuudessakin, mutta pienet edistysaskeleet lämmittävät mieltä!
Kopoilu jatkuu taas syksyllä mm. Opelle omppu -päivän merkeissä. Suunnittelemme syksylle myös seminaaria opiskelijapalautteesta ja ensimmäisen valtakunnallisen opiskelijakyselyn YOPALAn tuloksista. Oulussa YOPALA on saavuttanut Suomen korkeimman vastausprosentin (36 %), joten siitä kiitos vastanneille. Kiitos myös kuluneesta keväästä koko tiimillemme eli Villelle, Juholle ja Hennille sekä tietenkin kopovaliokuntalaisille ja kaikille toimiston tyypeille!
Opiskelijoille ylioppilaskunnan koulutuspoliittisen tiimin työ lienee näkynyt parhaiten erilaisissa tapahtumissa ja tempauksissa. Helmikuussa kutsuimme opiskelijoita tutustumaan eri tieteenalojen luennoille Luentorallissa, ja vappuviikolla pystytimme keskusaulaan tenttiterraarion, jossa esittelimme syksyllä avattavaa tenttiakvaariota. Huhtikuussa järjestimme lisäksi Opintojen sujuvoittaminen laadusta tinkimättä -seminaarin, joka veti salin täyteen opiskelijoita ja henkilökuntaa.
Toistuvia tapahtumia ovat tietenkin olleet myös kopoklubit ja kopovaliokunnan kokoukset. Kopoklubeille on kutsuttu ainejärjestöjen kopovastaavia kuulemaan ja keskustelemaan koulutuksen kehittämismahdollisuuksista, esimerkiksi tenttimisvaihtoehdoista. Kaikille avoimissa valiokunnissa on puolestaan keskusteltu yliopiston rakenneuudistuksesta, ruodittu opetuksen ongelmia, palauteprosesseja ja työelämänäkymiä sekä etsitty ongelmakohtiin ratkaisuja. Vierailimme myös Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hankkimassa erilaista näkökulmaa opetuksen laadun kehittämiseen.
Tapahtumien lisäksi – ja oikeastaan niitä enemmän – olemme tehneet behind the scenes -vaikutustyötä yliopiston päätöksentekoelinten kautta. Kevään tärkeimpiä missioita on varmasti ollut vaikuttaa yliopiston rakenteelliseen uudistukseen. Opiskelijoita ja ylioppilaskunnan sihteeristöä on ollut mukana työryhmissä suunnittelemassa mm. tulevia tiedekuntien hallintorakenteita ja yliopiston sisäistä rahanjakoa, ja olemme antaneet oman lausuntomme työryhmien loppuraportista. Rake-työn ohella kopo-tiimimme on osallistunut muun muassa YOPALAn ja tenttiakvaarion suunnitteluun ja olemme kovistelleet tiedekuntia kesäopintojen järjestämisestä, kun osa tarjonnasta oli vaarassa peruuntua kokonaan.
Toukokuussa teimme lisäksi kaksi perusteellista esitystä koulutusneuvostolle OYY:n kv- ja sopoporukan kanssa. Ensimmäisessä vaadimme, että vaihto-opiskelijoille tarjotaan maksutonta suomen kielen opetusta, ja toisessa esitimme, että yliopistoon palkataan toinen opintopsykologi. Aloitteellisuutemme palkittiin, sillä molemmat esitykset vietiin yliopistohallitukselle. Valitettavasti esitykset ei suoraan menneet läpi, mutta toivomme, että ne ovat herätelleet päättäjiä todellisuuteen. Ehkä pian opiskelijoiden ääni saadaan paremmin kuuluville hallituksessakin, sillä vuosien lobbaustyö on kantanut hedelmää ja iloksemme kollegio on lisännyt yliopistohallitukseen toisen opiskelijajäsenen paikan!
Vaikutustyö ei toki ole vain paikallista vaan myös valtakunnallista. Kevään alussa sodimme kv-tiimin ja koko ylioppilasliikkeen kanssa EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuja vastaan. Soittelimme Oulun alueen kansanedustajille ja julkaisimme asiasta mielipidekirjoituksen. Toukokuussa puolestaan tapasimme Opetus- ja kulttuuriministeriön väkeä heidän ollessaan vierailulla Oulun yliopistolla ja keskustelimme korkeakoulujen ja yliopistomme strategisista tavoitteista. Olemme myös osallistuneet esimerkiksi Helsingissä järjestettyyn seminaariin joustavan opetussuunnitelman rakentamisesta.
Vaikka itse sanonkin, olemme saaneet paljon aikaan. Kevään onnistumisten määrästä voisi saada jopa liiankin ruusuisen kuvan koulutuspoliittisesta vaikutustyöstä. Onneksi olen ainakin itse oppinut, että edunvalvonta voi olla tuskaista. Paljon puhutaan laadukkaasta koulutuksesta, mutta harva se viikko joudun edelleen kuulemaan opiskelijoiden kauhutarinoita käsittämättömistä suoritustavoista tai ala-arvoisesta opetuksesta. Työnsarkaa siis riittää vastaisuudessakin, mutta pienet edistysaskeleet lämmittävät mieltä!
Kopoilu jatkuu taas syksyllä mm. Opelle omppu -päivän merkeissä. Suunnittelemme syksylle myös seminaaria opiskelijapalautteesta ja ensimmäisen valtakunnallisen opiskelijakyselyn YOPALAn tuloksista. Oulussa YOPALA on saavuttanut Suomen korkeimman vastausprosentin (36 %), joten siitä kiitos vastanneille. Kiitos myös kuluneesta keväästä koko tiimillemme eli Villelle, Juholle ja Hennille sekä tietenkin kopovaliokuntalaisille ja kaikille toimiston tyypeille!
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Blogi - kun Twitterin merkkimäärä ei enää riitä!
Tervetuloa uuteen blogiin, ihan kuin netti ei olisi niitä jo pullollaan! Tässä blogissa
kerron kuulumisiani Oulun yliopistosta ja ylioppilaskunnan hallituksesta
sekä pohdiskelen korkeakoulutuksen päivänpolttavia puheenaiheita. Koulutuspolitiikka
on minulle vielä kovin uusi aluevaltaus, joten syväluotaavat pohdinnat voivat
suosiolla jäädä kokeneemmille. Blogi olkoon minun tapani jäsennellä ajatuksiani
ja purkaa niitä tunteita, joita uutiset, keskustelut ja omakohtaiset havainnot
herättävät.
Asetan itselleni kaksi haastetta blogikirjoiteluun: Ensinnäkin aion kirjoittaa blogiin kaksi kertaa kuukaudessa. Toiseksi yritän välttää ylenpalttista jargonia ja mysteerisiä isokirjainlyhenteitä, jotka saattavat viedä elämänhalun uteliaimmaltakin lukijalta. Toivottavasti tekstit ovat informatiivisia, ajatuksia herättäviä tai edes ymmärrettäviä myös niille, jotka eivät vielä ole löytäneet koulutuspoliittista eläintä sisimmästään.
Asetan itselleni kaksi haastetta blogikirjoiteluun: Ensinnäkin aion kirjoittaa blogiin kaksi kertaa kuukaudessa. Toiseksi yritän välttää ylenpalttista jargonia ja mysteerisiä isokirjainlyhenteitä, jotka saattavat viedä elämänhalun uteliaimmaltakin lukijalta. Toivottavasti tekstit ovat informatiivisia, ajatuksia herättäviä tai edes ymmärrettäviä myös niille, jotka eivät vielä ole löytäneet koulutuspoliittista eläintä sisimmästään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)