Pehmeät arvot korkeakoulupolitiikassa

Puheenvuoroni Suomen humanistiopiskelijoiden liiton Humanismi kaikkialla -seminaarissa 15. kesäkuuta:

Suomalainen korkeakoulutus – kuten niin moni muu julkisen hallinnon alainen toiminta – pyörii tulostavoitteiden ohjaamana. Koulutuspolitiikan parissa puuhatessani minäkin olen oppinut ymmärtämään ja käyttämään uutta sanastoa, kuten indikaattorit ja rahoitusmallit. Yrittäjän tyttärenä ymmärrän kyllä tuottavuuden ja tuloksellisuuden tärkeyden, mutta silloin tällöin jään pohtimaan koulutuspoliittisten päätösten perimmäisiä motiiveja.

Mitä sijaa pehmeillä, ihmisläheisillä arvoilla on ansaintalogiikoiden ja määrällisten tulosmittareiden ajamassa korkeakoulupolitiikassa? Millaiset arvot oikeastaan ohjaavat yliopistojen toimintaa ja päätöksiä? Mikä on humaanien arvojen hinta, ja paljonko niiden toteuttamisesta kannattaa maksaa?

Mitä pehmeät arvot tarkoittavat?
Pehmeillä arvoilla tarkoitetaan inhimillisiä kokemus- ja tunneperäisiä arvoja. Näitä ovat esimerkiksi sivistys, kulttuuri, kehitys, tasa-arvo sekä ihmisen ja ympäristön hyvinvointi. Yliopistoille keskeisiä pehmeitä arvoja ovat opiskelijoiden opiskelukokemus, yhteisöllisyys, opetuksen laatu, monikulttuurisuus, yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tieteen edistyminen.

Kovia arvoja puolestaan ovat raha, materia, suoritukset ja talouskasvu, jotka käytännössä kaikki juontuvat rahaan. Raha määrittää, millaiset mahdollisuudet on tarjota sivistystä, kulttuuria ja laadukasta opetusta, joten se on ensisijaisesti välinearvo.

Pehmeät ja kovat arvot ohjaavat yliopistojen toimintaa. Niihin pohjaten yliopisto päättää esimerkiksi kieliopinnoista, ohjauspalveluista, tilojen viihtyvyydestä, viestinnästä tai kehitysyhteistyöstä. Humanistin näkökulmasta ongelmia tulee silloin, kun raha muuttuu kaikkea toimintaa ohjaavaksi tekijäksi. Tällöin ihmiset asettavat rahallisia tavoitteita laadullisten sijaan, ja rahasta tulee itseisarvo. Yliopiston strategiassa saattaa lukea yleviä sanoja, mutta käytännössä talouskurimuksessa painiskelevan korkeakoulun päätavoite saattaa olla ylläpitää samaa rahapottia kuin edellisenä vuonna.

Ongelma ei ole uusi, mutta se on edelleen ajankohtainen. Minua huolestuttaa se, että humaaneja arvoja jätetään liian usein huomioimatta yliopiston, tiedekuntien ja oppiaineiden päätöksenteossa. Syynä voi olla se, että päättäjät tottuvat päätöksenteon arkeen, rahasummien pyörittelyyn ja budjettiraameihin ja turtuvat siihen, ettei kaikkeen vain ole varaa – pilvilinnoja on turha rakennella. Kyynisyys johtaa kuitenkin siihen, että tärkeistäkin arvoista tingitään kenenkään huomaamatta.

Korkeakoulutuksen jalot tavoitteet ja rahoitusmallit
Opetus- ja kulttuuriministeriö on laatinut tavoitteet suomalaiselle korkeakoululaitokselle vuonna 2020. Tehokkuus on tärkeää mutta pehmeitä arvoja ei suinkaan ole unohdettu. OKM:n mukaan tulevaisuuden korkeakoulutus on nykyistä laadukkaampaa, kansainvälisempää ja vaikuttavampaa. Yliopistot toteuttavat sivistystehtäväänsä, kantavat yhteiskuntavastuunsa, toimivat eettisesti ja noudattavat kestävän kehityksen periaatteita. Korkeakoulut panostavat opetuksen ja ohjauksen laatuun sekä hyvään, elinikäiseen oppimiseen ja edistävät tasa-arvoa ihmisten välillä.

Ministeriöllä on varaa asettaa korkeakouluille tavoitteita, koska heillä on myös valta jakaa rahaa. Rahanjaossa jalot tavoitteet on pyritty muuttamaan sellaiseen muotoon, että niissä onnistumista voidaan mitata ja että rahanjako kannustaa yliopistoja kehittymään. Rahoitusmalliin on suunniteltu kvantitatiivisia indikaattoreita, kuten suoritetut tutkinnot ja julkaisujen määrä. Samanlaisia indikaattoreita käytetään myös yliopistojen sisäisessä rahanjaossa, ja esimerkiksi Oulun yliopistossa sisäinen rahanjako on lähestulkoon kopio OKM:n mallista.

Kun yliopisto kohentaa tiettyjä indikaattoreita, sen katsotaan parantavan yliopiston vaikuttavuutta, laatua ja kansainvälisyyttä. Jotkin indikaattorit ovat kuitenkin ongelmallisia. Esimerkiksi laadun merkkinä pidetään sitä, että yliopisto tuottaa maistereita ja että opiskelijat tahkoavat opintopisteitä 55 noppaa vuodessa. Tämä toki kertoo, että opiskelu on sujuvaa, mutta onko koulutus laadukasta, joustavaa, sivistävää ja tiedettä edistävää?

Vaarana on, että yliopistot ja niiden sisäiset yksiköt tuijottavat liikaa määrällisiä indikaattoreita eivätkä keskity niihin arvoihin, joita määrien pitäisi kuvastaa. Tällöin jalot tavoitteet ovat vain sananhelinää, ja saavutettavista numeroista ja summista tulee ensisijainen päämäärä. Yliopistojen tarkoitus ei ole olla laitoksia, jotka vain tehtailevat maistereita ja julkaisuja, sillä akateeminen kehitys vaatii aikaa tutkia, pohtia, erehtyä ja keksiä. Liukuhihnalta valmistunut maisteri on ehkä oppimäärän mukaan pätevä, mutta onko hän viisas?

Mitä ovat laadulliset indikaattorit?
Onneksi jo parin vuoden päästä ainakin opiskelijoiden kokemuksilla on enemmän merkitystä rahanjaossa. Jatkossa rahoitusmalliin lisätään valtakunnallisen opiskelijapalautteen, YOPALAn, tulokset. Vuonna 2015 kolme prosenttia yliopistojen rahoista jaetaan sen perusteella, miten tyytyväinen opiskelija on yliopisto-opintoihinsa.

YOPALA on tervetullut lisä rahoitusmalliin, mutta ihanteellisesti laadulliset indikaattorit painaisivat enemmänkin. Mitä jos luopuisimme osittain nykyisistä määrämittareista? Niiden sijaan rahoituksen jakajat voisivat tehdä laadulliseen analyysiin perustuvia rahoituspäätöksiä. Hyvän korkeakoulutuksen indikaattoreita olisivat esimerkiksi alueellinen yhteistyö, yliopistoyhteisön osallisuus päätöksenteossa, opetuksen laatu tai kansainvälisten opiskelijoiden integraatio.

Tällä hetkellä suomalaisten korkeakoulujen laatua selvittää Korkeakoulujen arviointineuvosto. KKA arvioi ja on arvioinut muun muassa alueellista vaikuttavuutta ja laatuyksiköitä ja yliopistojen laadunhallintakeinoja. Nykyisin tulokset eivät kuitenkaan vaikuta rahoitusmalliin eikä arvioinnin reputtamisesta tule käytännössä mitään sanktiota.

Jos siirtyisimme kvantitatiivisista tulosmittareista osittain laadullisiin arviointeihin, tekisikö se yliopistoista laiskoja ja tehottomia? Vaihtoehtoisesti, avaisiko se rahan sokaisemat silmät ja kannustaisi kokonaisvaltaisempaan ja autonomisempaan kehitystoimintaan?

Kuka vaalii pehmeitä arvoja ja miten?
Ansaintalogiikoihin ei ole odotettavissa radikaaleja muutoksia, joten humaaneja arvoja on ajettava nykyisten mallien ehdoilla. Koko yliopistoyhteisön vastuulla on huolehtia siitä, etteivät toiminnan perimmäiset arvot pääse unohtumaan. Joskus voi kuitenkin olla, että humaaneja näkökulmia rummuttavat kovimmin vain ylioppilaskunnat, järjestöt, valistuneet opettajat tai yliopiston hallintoelimiin valitut opiskelijaedustajat.

Vaikutustyössä vaaditaan sinnikkyyttä, perehtyneisyyttä ja argumentointikykyä, jottei humaania sanomaa tukahdutettaisi talouslukemilla ja vähättelyllä. Hyvä argumentaatio on asiantuntevaa eikä liian paatoksellista. Päättäjät eivät halua kuulla nyyhkytystä tai meuhkaamista vaan realistisia ratkaisuja, jotka ottavat huomioon myös käytettävissä olevat resurssit.

Lisäksi on esitettävä, miten mahdolliset investoinnit maksavat itsensä takaisin eli miten pehmeisiin arvoihin satsaaminen parantaa yliopiston tuloksellisuutta. Miten yliopisto hyötyisi siitä, että yliopiston tietokoneluokkiin ei olisi jonoja tai että opiskelijat saisivat vapaasti opiskella espanjaa tai venäjää? Vaikuttaako se heidän oppilaitosvalintoihinsa, opiskeluvauhtiinsa tai heidän työllistymiseensä eli niihin asioihin, joista yliopisto saa rahaa? Joskus humaanitkin arvot kannattaa esittää Excel-taulukossa.

Proaktiivista opiskelijavaikuttamista
Opiskelijat ovat niitä, jotka elävät, näkevät ja kokevat opiskeluelämää. He ovat niitä, jotka tuntevat nahoissaan ne päätökset, joita ministerit, rehtorit, dekaanit ja professorit tekevät. Toivottavasti opiskelijat, järjestöt ja ylioppilaskunnat osoittavat aktiivisuutensa ja tahtonsa luoda hyvää korkeakoulutusta ja edistää pehmeiden arvojen toteutumista.

Ruohonjuuritasollakin voi vaikuttaa huomattavan paljon jo sillä, että antaa palautetta ja osallistuu keskusteluun. Lisäksi vaikutustyötä voi tehdä valtakunnallisissa verkostoissa, mediassa ja yliopistojen sisäisissä hallintoelimissä, kuten hallituksissa ja toimikunnissa. Syksyllä yliopistoissa järjestetään hallintovaaleja, joten nyt on hyvä hetki päättää asettua ehdolle.

Opiskelijoiden täytyy vaatia sitä sivistystä ja osaamista, jota korkeakoulun tehtävä on tarjota. Talous asettaa vaatimuksillemme rajoituksia, mutta peli on menetetty heti, kun emme enää edes ota keskusteluun niitä arvoja ja periaatteita, jotka synnyttävät meissä tunteita ja jotka koemme tärkeiksi. Vaikka muutosta ei heti tapahtuisikaan, ainakin ne pehmeätkin arvot jäisivät päättäjien mieliin kytemään.